Armeija


Poika on 19 kesäinen ja baarin ovella, lasiovi tarroitettu umpeen tuopinkuvilla ja houkutusteksteillä. Pari finniä, toinen leuassa ja toinen otsassa loistavat punaisena maidonvalkealla iholla. Parta on ajettu tai se ei vielä kasva, varmasti ei voi sanoa mutta minkäänlaista sänkeä ei ole näkyvissä soikeissa kasvoissa, joissa harmaat silmät ovat sijoittuneet hieman liian kauas toisistaan. Poika on pitkä ja raamikas, painaa 88 kiloa ja hän tarraa ovenkahvaan, ovi on kevyt aukaista nuoren miehen lihaksille. Nyt hän huomaa vanhemman miehen takanaan, pitää ovea auki vanhan miehen tulla. ”Kiitos” vanhus virkkaa ja ottaa lakin päästään, lakin alla on muutama valkoinen haiven, ei sitä voi tukaksi sanoa parhaimmalla tahdollakaan, mutta valkoista partaa ja viiksiä on vaikka pojallekkin jakaa. Pyöreät silmälasit saavat ukon näyttämään professorilta. Maanantaina ei ole portsaria jolle jättää päällysvaatteita eikä siten tarvitse vitosta, mitä antaa ei mistään. Poika istuu baaritiskille ja tilaa oluen, baarimikko haluaa nähdä paperit. Poikaa vituttaa papereiden syynäys, omasta mielestään hän näyttää ikäistään vanhemmalta. Vanha mies tulee vessasta ja istuu myös baaritiskin ääreen, kaksi penkkiä jää väliin nuoreen mieheen. Vanhus tilaa viskiä jäillä, ”Johnnie Walkeria”, hän sanoo. ”Leikatut viinat join Mannerheimin syntymäpäivillä, eikä maistunut niin nyt vain täyttä viinaa”. Ei poika tajua mistä vanhus puhuu, höperö taitaa olla. Poika juo oluttaan ja jalka käy, rummuttaa istuimen teräsrengasta. Vanhempi mies kuuntelee jalan tekemää ääntä kunnes ei malta olla kysymättä. ”Mikä painaa mieltä?”. Poika siemaisee tuopistaan, laskee sen tiskiin vähän liian kovaa, niin että se kolahtaa äänekkäästi pohjan tavatessa pöydänpinnan. ”Armeija”, poika vastaa. ”Mitä siitä?”, mies kysyy. ”Parin tunnin päästä pitäisi mennä”, poika vastaa ja katsoo tuoppinsa pinnalla olevia kuplia, ne hajoavat ja yhdistyvät isommiksi. ”Olin minäkin väessä aikoinani”, vanhus sanoo ja silmissä syttyy kipinä, ei poika sitä huomaa. Poika ei jatka alkanutta jutustelua, tuijottaa oluen pintaa. Sen hupeneminen tarkoittaa ratkaisevaa elämänmuutosta. ”Mihin joukko-osastoon nuori mies on menossa?” vanhus kysyy. ”Panssarivaunuun, Parolaan”, nuori vastaa. ”Laguksen joukkoja”, vanha virkkaa. ”Kovaa porukkaa”, hän jatkaa. ”En tiedä, olisin halunnut Santikseen. Olisi ollut lyhyemmät välimatkat”, poika vastaa. ”Ne sanoo, että ei kannata olla vapaaehtoinen, joskus kannattaa. Usko vanhaa miestä ja haistele siellä ilmaa niin pärjäät. Minäkin menin Syvärille asti ja tulin sieltä hengissä takaisin, oli siinä välimatkaa”. Ei poika tiedä missä on Syväri, mutta tajuaa että vanhus on ollut sodassa. ”Olet sitten ryssiä tappanut”, poika kysyy. ”Sinnepäin ammuin, ehkä joku luoti osui, en tiedä”, vanhus vastaa. Poika juo tuoppinsa loppuun ja tekee lähtöä, tervehtii vanhempaa käden liikkeellä. Vanhempi laittaa käden lippaan, se ei nuorta naurata.
Poika matkustaa metrolla rautatieasemalle ja katselee Hämeenlinnaan lähteviä junia isolta taululta. Puoli tuntia, kerkiää kaljalle Elieliin, se on nurkan takana oikealla. Lippua ei tarvitse ostaa, valtio lähetti litteran ja palvelukseenastumismääräyksen samassa kuoressa. Poika juo oluensa, saa istua yksin. Ravintolassa on vain muutama muu aamukaljalla ja joitakin junaa odottavia kahvilla. Poika siemaisee kolmannestuopin yhdellä huikalla ja lähtee ravintolasta, pistää varmuuden vuoksi juoksuksi vaikka aikaa on viisi minuuttia ja juna raiteella kuusi, ihan pääovien edessä. Pitkä sininen pikajuna seisoo laiturissa ja poika hölkkää sen viertä, pääsee ravintolavaunun kohdalle ja nousee siitä junaan. Juna lähtee pojan tilatessa olutta kivannäköiseltä nuorelta tytöltä, eikä tyttö edes kysy papereita, hymyilee vain. ”Yhdeksän markkaa”, tyttö ilmoittaa. Poika kaivaa lomppakkonsa farkkujen takataskusta ja maksaa kympin setelillä, siinä on kuvattuna Paavo Nurmi. Rahaa pojalla on, 3000 markan inttilaina ja lopputili kesälomarahoineen tilillä. Poika käy oluiden välillä tupakilla junanvaunujen välisessä tilassa, siinä jalkojen alla metallilevyt liikkuu junan liikkeiden tahtiin ja kolke kuuluu suoraan pyörien osuessa raiteiden liitoskohtiin. Poika palaa ravintolavaunuun tupakan tumpattuaan ja tilaa toisen tuopin. Kirjeessä mikä tuli armeijalta pojalle, lukee että pitää olla varuskunnassa ennen kahdeksaa ja mielellään selvinpäin. Nousuhumala nostaa päätään eikä poika kirjeen ohjeista enää suuremmin piittaa. Poika ei ole tottunut alkoholin kanssa läträämään, autot ja ystävät ilman viinaa vieneet viikonloput.
Konduktööri saapuu vastapäisestä ovesta ”kaikkien matkaliput”, hän huutaa heti ovelta. Ennen poikaa nuori pariskunta kaivaa laukustaa liput, konduktööri silmäilee niitä hetken ja hyväksyttyään näkemänsä leimaa ne. ”Hyvää matkaa”, hän sanoo ja ojentaa liput takaisin miehelle. Poika on kaivanut litteransa valmiiksi povitaskustaan ja näyttää lippua konnarille hänen tultua kohdalle. ”Vai inttiin on matka”, Konduktööri sanoo, näkeehän se että on valtion lippu kyseessä. ”Ohi on”, sanoo nuori konnari ja vetää käden VR:n koppalakin reunaan. Hänestä se on hauska vitsi, pojasta ei.
Poika torkahtaa junaan ja olisi varmaan matkustanut Tampereelle, mutta konnari muistaa pojan litteran ja huomasi tämän humalatilan. Konnari käy katsomassa ja herättää pojan ennen Hämeenlinnaa. Intissä kaikki on yhden puolesta ja yksi kaikkien, konduktöörissä asuu pieni Aramis. Poika on sekaisin astuessaan Hämeenlinnan junalaiturille. Puinen asema on pieni ja vaaleaksi maalattu. Poika kiertää aseman ja seisahtuu bussipysäkille, missä lukee Parola, sinne poika on menossa. Hän katsoo aikatauluja ja jos nyt oikein ymmärsi niin seuraava bussi lähtee kahden tunnin kuluttua. Poika huojuu jaloillaan hetken, nojaa sitten tolppaan ja lopulta istuu maahan, siihen nukahtaa.
Poika herää jonkun ravitellessa häntä olkapäästä. Aurinko paistaa mutta se ei kerro mitään kesäkuussa. ”Palvelukseenastumismääräys”, hokee ravistelija. On pojalla semmoinen ja kaivaa sen repustaan intomielen nähtäville. ”Alokas on tulla Suomen armeijaan ja tuommoisessa kunnossa! Mikä helvetti teitä vaivaa? Vastatkaa alokas, intomieli huutaa niin että sylkeä roiskuu pojan kasvoille. Poika vastaa lyömällä intomieltä nyrkillä nenään, joka huomaa katselevansa taivaalla paistavaa aurinkoa selällään katukivetyksellä. Sotilaspoliisi nousee maasta, nostaa lakkinsa ja puistelee pölyjä univormustaan. ”Viedään tämä alokas putkaan”,hän sanoo rauhallisella äänellä kaverilleen, joka on pamppu kädessä valmiina lyömään. Kukaan ei puhu mitään sotilaspoliisin taluttaessa pojan maastoauton takapenkille. Poika ei pistä vastaan, ei kukaan huuda tai tuupi ja tällä kyydillä hänen käsittääkseen pääsee varuskuntaan, sinne minne oli menossakin. Auto nytkähtää liikkeelle ja poika nukahtaa takapenkille. ”Ollaan päävartiossa”, sotapoliisi huutaa ja ravistaa poikaa olkapäästä, on saanut itseluottamuksensa takaisin vaikka nenää särkee. Pitää mennä näyttämään sitä otille, hän ajattelee poikaa herätellessään. Viimeksi poikaa ravisteli taksikuski ja sanoi, että ollaan kotona, se oli mukavampi herätys kuin tämä, vaikka ei ole hyvää tapaa herätä kesken nukkumasta humalaansa pois. Poika herää, nousee autosta ja kävelee rappuset ylös päävartioon sotapoliisin saattaessa. ”Palvelukseenastuja ja rähinöitsijä, umpihumalassa, herra vääpeli”, sotapoliisi ilmoittaa vartion päälikölle. ”Mistä te löysitte alokkaan alikersantti”, vääpeli kysyy. Sotapoliisi tuskin pysyy nahkasaappaissaan, jotka on aamulla lankannut kiiltäviksi. ”Rautatieasemalta, herra vääpeli, oli sammunut sinne”. ”Se oli sitten alokkaan paras paikka pakoilla Suomen armeijaa, niinkö alikersantti?” ”Ei niistä tiedä, herra vääpeli”. ”No niin, alikersantti jatkaa tästä, poistukaa!” Alikersantti lähtee tieden tehneensä hyvän teon, se palkitaan vielä. Poika jää humalassa seisomaan vääpelin eteen, joka mittailee häntä katseellaan. ”Mihin alokas on menossa?”, vääpeli kysyy. ”Tässä paperissa lukee PsvK II, en tiedä mitä se tarkoittaa”, poika sammaltaa. ”Sinne pitää mennä…päästä”, poika jatkaa. ”Eiköhän se onnistu”, vääpeli sanoo ja tarttuu puhelimeen. Vääpeli puhuu hetken puhelimessa, laittaa luurin paikalleen ja kääntyy pojan puoleen. ”Kello on puoli kymmenen illalla, panssarikomppaniassa on vain päivystäjä paikalla, joka ei voi tulla teitä hakemaan. Itse lähetin jippopartion pois, joten alokas teidän pitää itse kävellä komppaniaanne. Ovesta vasemmalle, mäki alas 150 metriä ja sitten oikealle. Siinä on pitkä rakennus, kasarmit. Se keskimmäinen ovi on toinen vaunukomppania, osaatteko?” ”Enköhän”, poika vastaa ja jää silti notkumaan paikalleen. ”Toimikaa alokas!”, vääpeli huutaa. Poika lähtee, ovesta vasemmalle johtaa sateen kastelema asfaltti. Sinne poika kävelee ja vaikka on humalassa niin tietää koska kääntyä oikealle. Pitkä tumma rakennus, ikkunat ilman valoja, ei sitä voi missata. Ovien kohdalla on valot ja keskimmäisestä poika astuu sisään. Poika nousee rappuset ja saapuu tiskille, jonka takana on sotilasasuinen mies kuparilaatta kaulassa. ”Tervetuloa armeijaan, teillä on huomenna mukava päivä”, hän sanoo hymyillen ja johdattaa pojan tupaan nukkumaan. ”Upseeriainesta”, vääpeli toteaa päävartiossa. ”Tuollaisia armeija tarvitsee, upseeriainesta”, vääpeli myhäilee ja rutistaa pojasta tehdyt paperit mytyksi. Ne päätyvät roskakorin pohjalle.
Tyttö saapuu portille jo aamupäivällä, poika on silloin vielä Elielissä. Tytöllä on kamat haettuna varusvarastolta ja kaapissa viikattuna, poika on vieläkin baarissa. Tyttö on vapaaehtoinen, pojalle on tullut käsky. Tyttö on tuvassa yhdentoista muun tytön kanssa, kaikki haluavat palvella Suomea. Pojan tullessa päävartioon tyttö on jo ollut armeijan sängyssä monta tuntia, uni ei vain tule silmään. Aamulla pojalle haetaan armeijan vermeet, hän riisuu itsensä alastomaksi kaikkien niiden edessä joita ei tunne, vaikka muut ei katso, se hävettää. Muut ovat vaihtaneet armeijan harmaisiin jo eilen. Poika ottaa punkan, sen viimeisen mikä oli vapaana ja missä nukkui pois humalaansa ennen herätystä. Ja alikersantit ottivat kaiken irti tästä ensimmäisestä herätyksestä. Pojalla on krapula, mutta se ei tunnu nyt suurimmalta murheelta, se jää jotenkin taka-alalle harjoitellessa asentoja, taakse poistumisia, marssimista, rivin tekoa, jonon tekoa, arvomerkkejä, aseita. Päivä on täynnä ohjelmaa, tupaan päästään takaisin vasta ilta seitsemältä. Senkin jälkeen alikessut hypyyttää, ovat ensimmäistä päivää esimieasemassa ja sen huomaa.
Tyttö on valinnut sängyn oven vierestä, ei tiedä vielä että siitä joutuu ilmoittamaan huomion huutamisen jälkeen. Mutta se sopii tytölle, hän haluaa että huomataan. Tyttö haluaa edetä armeijassa, vähintään alikersantiksi, mieluummin vänriksi tai aktiiviupseeriksi. Tyttö on Jyväskylästä, pelannut pesistä ja voittanut kolme Suomen mestaruutta. Tyttö pyrki urheilujoukkoihin, mutta Parolaan päätyi. Vapaaehtoinen niin aina voi keskeyttää, mutta ei tyttöä ole veistetty siitä puusta. Jos ei lyödä palloa niin lyödään vihollista, niin tyttö sen ajattelee. Tyttö on kova, on aina ollut, pärjännyt miesten kanssa ja nussinut niitä, ne ei häntä. Ei ole tuntunut aina oikealta se nussiminen, mutta ei ole ollut muutakaan.
Tyttö istuu tuolilla armeijan vermeet päällä, edessä on iso ikkuna josta näkyy kaksi kuusta, yksi mänty ja kolme koivua. Männynjuurella on tupakkipaikka ja siellä on muutama likka istumassa. Tyttö pyytää päivystäjältä lupaa mennä tupakkapaikalle, saa sen kun tunnistaa sotilasmestarin arvomerkit. Tyttö pääsee ja istuu pölkylle vaikka ei polta, hän hengittää varuskunnan ilmaa ja täyttyy siitä. Tyttö on siellä missä pitääkin.
Poika haluaa pois vähimällä palvelusajalla, kyllä hän palvelee koko ajan, loppuun asti, kusipäät lopettaa kesken. Poika yrittää olla huomaamaton, mutta kyllä hänet huomataan. Viisas ei ole tarpeeksi viisas näyttelemään tyhmää, lukio on käyty ja se lukee papereissa. Tyttö on käynyt ammattikoulun autonasentajalinjan ja juoksee kentällä kunnes ei jaksa enää. Vääpeli käskee jaksamaan ja tyttö konttaa, ase roikkuu rinnan alla raapien maata. Viiden minuutin tauko ja tyttö juoksee taas. He hyökkäävät pojan joukkoja vastaan ja häviävät, sotatuomari määrää. Poika tähtää ja näkee tytön tähtäimen läpi, ei ammu. Ei edes simulaationa naisia, poika ajattelee. Mitä jos tulisi venäläinen nainen sodassa vastaan, ampuisiko, hän ajattelee. Olisiko pakko niin kuin väittävät? Ryssä rynkyn kanssa mutta nainen. On kotona opetettu että ei saa lyödä naista, saako ampua? Olisi hyvä jos sotia käytäisiin vain miesten kesken, tai parempi jos ei kenenkään kesken. Tyttö näkee pojan mättään takana, huutaa sarja ja tähtää poikaa. He ovat metrin päässä toisistaan, silmät kohtaavat.
Poika on sotkussa, tyttö toisessa pöydässä, molemmat vilkuilevat toisiaan. Tyttö miettii vaikuttaako se uraan jos tapaisi poikaa, poikaa ei sotilasura kiinnosta, tyttö kiinnostaa enemmän. Nyt vain katsellaan, ei muuta. Mehun juomiseen ja munkin syömiseen menee kuitenkin tunti entisen 20 minuutin sijaan. Poika lähtee lopulta panssarikomppaniaan, tyttö pioneereihin. Seuraavana iltana poika juo mehua puolen litran tuopista, tyttö tulee kavereidensa kanssa ja menee heidän mukana, katseet kohtaavat silti. Illalla sotkun ulkopuolella poika ottaa kiinni tytön asepuvusta, tyttö riuhtaisee itsensä irti. Katseet kohtaavat, niissä on vihaa, pelkoa ja intohimoa. ”Huomenna”, sanoo tyttö ja lähtee. Poika ei seuraa, armeijassa sana tarkoittaa sitä mitä on sanottu, ei piilotettuja mahdollisuuksia rivien välissä.
Aamulla on tetsausta, sapuskan jälkeen teoriatunteja. Poika meinaa nukahtaa tuoliinsa perunoiden ja sitkeiden lihasuikaleiden sulaessa vatsalaukussa. Ruokailun jälkeen ei saa juosta, joten on sotilasteoriaa luokkahuoneessa. Mikä on tärkeintä sotilaalle? Rynnäkökivääri, ravinto ja lepo, sen poika oppii luennolta. Luento loppuu ja miehet pääsevät tupakalle, poika istuu kuusipölkyllä, sytyttää tupakkiaan. Vasemmalla on vaunu nostettu jalustalle, maalattu beesiksi ja hakaristi kylkeen. Näyttää se hyvältä tykkineen päivineen, ei siinä mitään. Poika imee tupakkaansa ja nostaa katseensa ylös, tummat pilvet täyttävät taivaan ja siltä pojasta tuntuu, mustalta, vuosi täällä, voi perkele. Poika menee takaisin sisään, ilmoittaa tulonsa päivystävälle alikersantille ja jatkaa tupaan. Siellä on Martti, Erkki ja seitsemän muuta keiden nimiä poika ei tiedä. Maailma on musta ja sinvalkoinen. Tee siinä haluamasi, yläpuolelta tullaan päälle, vieressä makaa mies, joka on valmis juoksemaan käskystä. Poika rupeaa nukkumaan käskyn tullessa, kuten kaikki muutkin. Vartin päästä tulee hälytys, kaikki käytävälle, varustus smurffipuku, mustat kalsarit ja nahkasaappaat, villainen talvihuppu ja nahkavyö. Runkkupuvut lähtevät vauhdilla päältä ja varustus vaihtuu, tätä on harjoiteltu viime päivät. Käytävän täyttää kolmesataa mustanaamiota, onhan se hauskaa, pojallakin suu leviää virneeseen. Ei tälläista saisi tehdä, simputuksen kriteerit se täyttää mutta jos se on kaikista hauskaa, voiko sen sallia? Ei siitä kukaan valita kenellekkään, ei nyt eikä jälkikäteen.
Seuraavana päivänä palveluksen jälkeen poika munaa päivystäjänpöydällä, vastaa majurin ruusukkeeseen kapteeni ja joutuu takaisin tupaan, vartin päästä saa yrittää uudestaan sotkuun pääsyä. Tyttö varmasti häipyy hänen istuessa täällä, poika hermoilee. Rannekellon viisarit liikkuvat tuskallisen hitaasti paikassa missä aika on muutenkin pysähtynyt. Uusi yritys ja poika ilmoittaa pöydän edessä itsensä sotilaskotiin, olo helpottuu saadessan ylikersantin natsat pahvilapulla silmien eteen ja luvan saatuaan pinkaisee juoksuun kohti sotkua. Juokseminen on helppoa, henki kulkee tasaisesti, kunto on noussut kolmessa viikossa kohisten. Poika hiljentää kävelyksi ennen sotkun pihaa, ei halua kuunnella huuteluita mitä varmasti tulisi juoksevalle mopolle.
Tyttö on kavereidensa kesken nurkkapöydässä mehulla ja munkilla. Pojan tupakavereiden pöytä on aika kaukana tytön pöydästä, mutta sinne on mentävä, muuten heräisi epäilys mitä nyt ei tarvita sekoittamaan tuvan elämää. Katseet kohtaavat kaukaakin ja pojan juotua kahvinsa hän lähtee ulos tupakalle. Poika istuu tupakkakatoksen puisella reunalla ja imee savuketta posket lommolla. Tyttö naputtaa poikaa sormella selkään. ”Lähtisikö alokas mukaan”, hän kysyy. Pari gonaa viheltää ja muutkin tupakkapaikalla reakoivat tytön kysymykseen erinäisin äänähdyksin. Poika punastuu mutta tyttö vain katsoo kysyvä ilme kasvoillaan poikaa. Poika heittää puoliksipoltetun savukkeensa tuhkakupin virkaa tekevään puoliksi leikattuun tynnyriin ja tiputtautuu tytön vierelle, he lähtevät yhtä matkaa sotkun polulle. Tyttö vie poikaa vaunuhallien taakse ja sieltä metsikköön. Parinsadan metrin tarpomisen jälkeen metsästä löytyy punaiseksi maalattu vaja, ovi on auki ja majassa vain rispaantuneita styrox-levyjä hujan hajan. ”Löysin tämän eilen tetsatessa. Kurkistin sisään ohijuostessa ja totesin että olisi täydellinen paikka meille”, tyttö sanoo silmät innosta kiiltäen. ”Loistava paikka”, poika myöntää. He istuvat valkoisen styrox-levyn päälle vierekkäin ja katselevat toisiaan, silmät kohtaavat, huulet kohtaavat, kieli tekee retken toisen suuhun ja kädet kietouvat selkien taakse. Ei puhuta mitään, riisutaan vain vaatteet kuin yhteisestä sopimuksesta ja naidaan. Tyttö ratsastaa ja poika nauttii, poika koettaa päästä taakse, mutta tyttö sanoo ettei ole takaapantava koira ja poika antaa tytön ohjata kerran haluaa. On poika sen verran naisia tavannut näissä merkeissä, että tietää vaatimusten pahimmillaan lopettavan koko hyvään vauhtiin päässeen seksiaktin. Jälkeenpäin poika polttelee tupakkia ja tyttö makaa vieressä, katselee pojan liikkeitä ja ilmeitä. ”Mitä käytät, niin kuin ehkäisynä”, poika kysyy tumpattuaan savukkeensa puulattiaan, styrox-levyn viereen. ”En mitään”, tyttö kiusoittelee ja pojan ilme muuttuu. Tyttö nauraa heleää naurua ja poika rentoutuu, ”pillereitä”, tyttö sanoo naurun lomassa. ”En kai mä täällä paksuksi pamahda, aion päästä upseeriksi, vähintään vänrikiksi”, tyttö sanoo. ”Mä aion päästä kotiin mahdollisimman nopeasti”, poika vastaa. Tyttö katselee poikaa kummissaan mutta ei sano mitään. Hetken päästä hän jatkaa ”tavataanko täällä huomenna, jätetään sotku väliin”, hän kysyy. ”Kyllä tää mehut ja munkit voittaa”, poika vastaa. ”Munkkeja on tarjolla”, tyttö nauraa omalle vitsillen ja poika halaa tyttöä nauraen. Vartin päästä molemmat ovat jo omissa tuvissaan. Poika ei saa yöllä kunnolla unta vaikka päivä oli raskas.
Tyttö ja poika tapaavat melkein joka ilta punaisessa vajassa, aina ei edes panna, ollaan vaan vierekkäin ja puhutaan pääasiassa intistä. Poika suorittaa tehtävänsä armeijassa paremmin, koska tyttö arvostaa sitä. Pojalla on rinnassa ampumamerkki ja juoksumerkki niin kuin tytölläkin. Poika ei niitä kehtaisi käyttää, mutta tyttö pitää niitä arvossa. Peruskoulutuskauden lopussa alkaa mopoleiri, poika viedään Rovajärvelle, tyttö Niinisaloon, tulee kahden viikon ero. Tyttöä ei harmita, sotimaan pääseminen vie voiton pojan tarjoamasta ajasta, poikaa harmittaa tytön asenne yhdessäoloon ja ero, eikä kaksi viikkoa talvella teltassa muutenkaan houkuta.
Poika heittää repun maahan kuorma-auton lavalta. Se tömähtää Parolan hiekkaan kasarmin takana. Sotilaat ovat väsyneitä ja likaisia, saunassa on käyty viimeksi viikko sitten. ”Jokainen sotilas suihkuun, tupien siivous ja lomatarkastus, aikaa kolme tuntia, toimikaa”, komppanian vääpeli huutaa pihalla ja se saa väsymyksen väistymään, miehet ryntäävät tupiinsa. Poika käy suihkussa, hankaa kahden viikon nuotionhajun nahastaan saippualla ja shamppoolla. Kuivattuaan ja puettuaan hän haluaisi lähteä käymään pioneerikomppaniassa, mutta ei siihen ole mahdollisuutta, harja odottaa käyttäjäänsä.
Alokkaat seisovat komppanian käytävällä lomapuvut päällä. Vääpeli huutaa nimiä ja myöntää jokaiselle kaksi leirikuntoisuuslomaa. ”Loma kestää sunnuntai-iltaan ja maanantaina teidät sijoitetaan jatkokoulutukseen, osa jää tänne panssarimiehiksi, osa lähtee muualle erikoiskoulutukseen. Ja joka iikan on paras olla rivissä maanantaina, siitä bundesta jää varmasti kiinni”. Komppania hörähtää vääpelin sanoille ja poistuu vasemmalta lähtien ovista lomille. Ulkona poika suuntaa suoraan pioneerikomppaniaan. Käytävät kumisevat tyhjyyttään pojan noustessa rappuset päivystäjän pöydälle. ”Etsin alokas…”, poika aloittaa mutta ei pääse loppuun asti. ”Mopot on lomilla, lähtivät jo eilen”, päivystävä alikersantti sanoo ja keskittyy lehteensä. ”Kiitos, herra alikersantti”, poika vastaa ja lähtee, armeijassa ei tehdä lisäkysymyksiä päivänselvistä asioista. Ei pojalla ole tytön puhelinnumeroa, ei osoitetta, vain nimi ja kotikaupunki Riihimäki. Poika päättää odottaa maanantaihin, sitten varmasti näkee tytön. Ehkä päästään samalle aliupseerikurssille, hän haaveilee.
Komppaniassa huudetaan herätys, maanantaiaamu. Ilmassa on sähköä vaikka suurin osa tietää tai arvaa mihin joutuu jatkossa. Kapteenin ovi käy tiuhaan, miehiä lappaa sisään ja ulos ja viimein tulee pojan vuoro. ”Onneksi olkoon alokas, loistavasti palveltu peruskoulutuskausi ja siitä palkintona jatkatte aliupseerikoulussa. Tyhjennätte punkkanne ja kasaatte kaapista varusteenne päiväpeittoon. Ilmottaudutte aliupseerikoulun tiloissa tänään ennen kello kuuttatoista, toimikaa”, kapteeni sanoo ja pistää pojan kansion vasempaan pinoon ottaen toisella kädellä uuden kansion oikeasta pinosta. ”Santala”, kapteeni huutaa pojan avatessa oven ulos mennessään.
Poika menee suoraan ulko-ovista pihalle, laittaa lakin päähänsä ja juoksee pioneerikompaaniaan. Siellä on sama ruljanssi menossa eikä poika ala päivystäjältä kyselemään, raukka yhtä hukassa kuin alokkaat. Poika tietää missä on tyttöjen tupa, tyttö on kertonut monta kertaa kuinka he ovat viimeinen tupa vasemmalla, pisin matka vessaan, suihkuun, ilmoittautumaan, kaikkialle mitä maailma pitää nyt sisällään. Sinne poika kiirehtii, tuvan ovi on auki ja sieltä kuuluu kikatusta. Poika kurkistaa ovelta, silmä ei löydä tyttöä muiden joukosta, pitää kysyä. ”Alokas Aapa”, hän kysyy ovelta ja saa tyttöjen mekastuksen loppumaan, kaikki katsovat poikaa joka on unohtanut verikauhan päähänsä sisätiloissa. Hetken hiljaisuus ja sitten iso, lihaksikas vaaleahiuksinen tyttö avaa suunsa. ”Se lähti maitojunalla kotiin”, amatsoni sanoo. ”Se ei päässy aukkiin niin lopetti”, ruskeahiuksinen, lettipäinen tyttö lieventää. ”Se lähti palauttamaan kamoja tunti sitten, vois olla vielä varusvarastolla”, lyhythiuksinen tietää kertoa. Poika lähtee juosten, tönäisee kahta pioneeria käytävällä ja saa peräänsä huutoja. Poika juoksee kovempaa kuin ikinä armeija-aikanaan, asfaltti tömisee nahkasaappaiden alla. Varusvarastolla on hiljaista, pari huoltomiestä notkuu tiskin takana ja pelaa nopilla yatzia. ”Muistatteko onko alokas Aapa palauttanut varusteensa tänään”, poika kysyy toiselta nopanheittäjältä. ”Se hyvännäkönen likka, joo muistan kun oli päivän ainut varusteiden palauttaja”, pelaaja sanoo ja merkitsee tulosta kolmesta samasta ruutuvihkoon. ”Onko siitä kauan”, poika tenttaa. Mies laittaa vihkon pöydälle ja nousee tuoliltaan. Käy ottamassa hyllystä lomakkeen, lueskelee sitä hetken ja sanoo, ”tasan 42 minuuttia sitten tämä on allekirjoitettu”.
Poika juoksee sotkuun, se on lähes tyhjä eikä tyttö ole siellä. Poika odottaa panssarikomppaniassa jos tyttö tulisi sinne, ei tule. Kello 15.30 hän nostaa päiväpeittosäkin olalleen ja lähtee aliupseerikouluun, muutaman kuukauden päästä säkki siirtyy upseerikoululle ja sieltä kadettikoululle, mutta siinä välissä pojasta on tullut mies.

Juoppo

Juoppo herää krapulaansa, ulkona on pimeää. Lakana on rullalla ja se mytty painaa selkää. Kauppa myy olutta vasta yhdeksältä ja huoneen pimeydestä päätellen kello on enintään seitsemän aamulla. Juoppo saa käsiinsä kännykän, minkä jättää aina viereensä nukkumaan mennessä, jos on kotona tai päässyt sänkyyn asti. Juopolla on parisänky, vaikka ei siinä vieressä juurikaan koskaan kukaan toinen nuku. Juoppo hamuaa puhelimen käteensä ja painaa sen auki. 6.54, tammikuun kolmas päivä. Juoppo laittaa luurin pois ja sulkee silmänsä, kaksi tuntia unta ja maailma on taas auki. Ei tule uni, ajatukset pyörivät päässä ja vievät juopon pankkiin, kelaan, työkkäriin. Juoppo nousee harmistuneena, raapii muniaan ja menee kusemaan istualtaan, tyyli mikä ei likaa vessaa eikä rasita kroppaa, aamulla tuppaa huimaamaan ja istuminen on siksikin paras vaihtoehto.

Keittiönhanasta tulee laskemalla vettä, ensin lämmintä mutta tarpeeksi kauan kun juoksuttaa, se viilenee ja sitten kylmenee juomakelpoiseksi. Juoppo juo tuopillisen vettä, kaikki hänen lasinsa ovat baarista pöllittyjä oluttuoppeja, hihassa kotiin kannettuja. Tupakka-aski on tyhjä mutta sätkätarpeet eivät ehdy, siitä juoppo pitää huolen. Juoppo käärii sätkän käsin, vaikka sormet vapisevat saa kääryle siedettävän muodon mihin laittaa tuli nokkaan. Juoppo vetää savua keuhkoihinsa, ei se hyvältä maistu kuivilla limakalvoilla mutta aivot kiittävät nikotiinista.

Maanantai kello yhdeksän juoppo on kaupassa, viikko on juotu pohjalle viinaa, viiniä ja kaljaa. Juoppo työntää avaimenperässään roikkuvan metallisen poletin ostoskärryjen kolikkoaukkoon, poletin toisessa päässä on korkinavaaja, pikkujoululahja kantabaarista muutaman vuoden takaa. Kärryt ovat hyvä olla tässä tilanteessa, antavat tukea kävelyyn ja ei tarvitse kaljasalkkua itse kantaa kassalle asti. Oluet ovat kaupan takaosassa, niiden takana on enää vain rasvat ja maidot. Laitettu kai tänne, ettei kunnon ihmisten tarvitse katsella juoppoja repimässä auki halvimpien oluiden paketteja rahojen riittäessä vain muutamaan. Juoppo on tyytyväinen päätökseen, että kalja ei saa maksaa enempää tai vähempää kappaleelta, osti nyt yhden tai salkun. Nyt ei ole niin väliä, juopolle on tullut työttömyyskorvaukset kaksi päivää sitten ja koko salkku nousee kevyesti kärryjen kyytiin. Juoppo ostaisi mieluummin karpalolonkeroa, mutta keskiolutta saa samalla rahalla kaksinkertaisen määrän ja lonkerosta tulee punaisia patteja iholle, jos juo sitä kaksi päivää tai enemmän. Kassalla on jonoa, äidit lapsineen, työläiset hakemassa ruokatunnille mikromuusia ja lihapullia ja sitten ne vanhukset, jotka eivät itse osta muutamaa tölkkiä, eivät suoraan tuijota, mutta kyllä sen paheksunnan haistaa, se tuoksuu paksuna ilmassa. Juoppo nojaa kärryihinsä, ilman niitä alkaisi jalat tärisemään ja huimaamaan. Ei se johdu niinkään juomisesta kuin jännityksestä. Sosiaaliset tilanteet ovat juopolle vaikeita. Juoppo nostaa salkun hihnalle, vetäisee plussakortin lukijan läpi ja vilauttaa Visa Electronia pikamaksulukijalle. Ulosotossa on sen verran vanhoja syntejä, ettei parempaa korttia saa ja jos saisi olisi ostokset kohta ulosotossa. Juoppo ottaa salkun kantoon ja poistuu kaupasta. Eniten pelottaa tuleeko naapuri vastaan kaljapaketin ollessa kädessä. Ei ole muita tuttuja elämässä kuin naapurit, mutta ne muutamatkin pelottavat putken ollessa päällä. Jos ne näkevät niin maailma romahtaa sillä hetkellä, ei lopullisesti. Ei juoppo humalaiselta vaikuta, ei keskikalja enää viikon päästä mene päähän, mutta haiseehan se pahalle ja kauas. Ei tule naapuri vastaan, juoppo selviää hakureissultaan ilman naapureiden katseita, ei tosin selviä enää tölkkien tyhjentyessä. Juoppo repii pahvisuojuksen auki ja laittaa keskikaljaa 24 patteria parvekkeelle viilenemään, niillä pärjää huomiseen. Kaapissa on muutama kylmä olut eiliseltä ja sellaisen juoppo ottaa, asettuu sohvalle ja avaa telkkarin. Tosi-tv, saippuat ja keskikalja täyttää juopon elämän.

Olut on viileä ja se suhahtaa mukavasti avattaessa. Juoppo matkii suhahduksen ääntä ja hymyilee, naurahtaakin pikkaisen. Tölkin metallikielen alta tunkee vaahtoa pinnalle. Jääkaapin tyhjettyä juoppo joutuu hakemaan haalean viileät kaljat parvekkeelta. Väärän lämpöinen olut putoaa hitaammin ja sen seisoessa olohuoneen pöydällä se lämpenee lisää. Juoppo juo ja kakoo välillä, hän pitää pintansa eikä vessaan tarvitse juosta oksentamaan, lämmin olut pysyy sisällä. Telkkarista tulee kokkiohjelmia, sitten bisnesihmisiä, joilta muut kärttävät rahaa.

Juoppo ottaa uuden oluen parvekkeelta ja istuu takaisin sohvalle. Se ei enää heitä pärskeitä tölkin pinnalle, on viilentynyt jääkaappilämpöiseksi. Kaukosäädin vaihtaa kanavia, kunnes löytyy asiaviihdettä mitä katsoa. Juoppo muistaa Speden lanseeraaman asiaviihteen merkityksen ja hekottelee sille päässään. Elokuvia tai varsinkin sarjoja on turha katsoa, ei niitä aamulla muista. Juoppo katsoi kerran Lostista kaksi kautta erään putkensa aikana, selvin päin ei muistanut jaksoista mitään. Katsoi silti seuraavaa kautta kuin tietäisi mitä tapahtuu ja missä mennään. Katseli sitten kuitenkin vanhat jaksot myöhemmin, kun ei tiennyt mistä puhuttiin kolmannella kaudella, pääsi näin takaisin kärryille.

Vaimo juopolta lähti kupin mennessä nurin, ihan sanantarkasti. Vaimo lähti viinilasin kaaduttua villamatolle. ”Tuota en perkele pese”, sanoi vaimo ja ovi kävi, ei tullut takaisin. Kyllä juoppo tiesi, että niin käy jos jatkaa juomistaan, viina oli vain suurempi rakkaus kuin vaimo. Nyt toimisi toisin, jos tietäisi paremmin, mutta kerran menetettyä ei saa takaisin. Ei sitä voi jälkiviisaudeksikaan sanoa, itse valitsi tiensä.

Uuden tölkin hän avaa vasemman käden peukalonkynnellä ja antaa oluen valua kurkkuunsa. Se maistuu yllättävän hyvälle ohittaessaan kielen. Juoppo jatkaa telkkarin katselua ja seuraa mitä sieltä tulee juodessaan samalla oluitaan. Huutokauppakeisari, kaksi tölkkiä, Varastojen metsästäjät, yksi tölkki, Simpsonit, vähän jo naurattaakin, yksi tölkki ja Kuppilat kuntoon, alkuperäinen vihainen Gordon Ramsay, kaksi tölkkiä.

Kello näyttää alkuiltaa, oluita on juotu. Tyhjiä tölkkejä on pöydällä liian vähän, että viitsisi hakea niille muovipussin. Juoppo nousee sohvalta, sammuttaa telkkarin ja pukee mustan puolipitkän talvitakin päällensä sekä verkkokaupasta ostetut kahden kympin kumipohjaiset lenkkarit jalkaansa, ne pitää hyvin vaikka olisi jäistä. Hän kulkee ohi päivällä käymässään K-supermarketin, sen takana on baari. Hän avaa oven ja lämmin tuulahdus viinan, persehien, tissihien ja tupakin hajua tulee sieraimiin, kuin olisi kotona taas. On ilmassa testosteroniakin, porukka baarissa koostuu viidestä miehestä. Tai sitten se on pelkkää hienhajua, työmiesten kapakka, pizzaa ja keskiolutta vaikka on täällä anniskeluoikeudet väkevillekin. Juoppo tilaa ison tuopin ja asettuu lähelle televisiota. Sieltä tulee uusintana Liverpool – Tottenham, lopputulos 3-2 juoppo tietää. Ei tämä kotona näy, maksukanava, mutta ei se lopputulosta muuta. Hyvä matsi, paljon maaleja mutta nähty eilen illalla tässä samassa paikassa, samalta tuolilta. ”Olisiko muuta kanavaa”, juoppo huutaa tiskin taakse. ”Mä katselen tätä”, toinen viinapää sanoo juopon takaa. ”Pooli voittaa 3-2, joko voidaan vaihtaa kanavaa”. ”Haista paska”, toinen sanoo ja lähtee tupakalle. Juoppo käärii sätkän ja liittyy seuraan, onneksi ei ole portsaria, joka vie takin ja sitä pitää anella kaksi kertaa tunnissa, kun käy kessulla. Lopettaisivat tupakointikiellon tai portsarit, juoppo voisi auttaa jälkimmäisten suhteen. ”Sori”, juoppo sanoo ja sytyttää sätkän. ”Tiesin jo”, sanoo toinen ja puhaltaa savua kirpeään pakkasilmaan. Poltellaan jutustelematta, sisällä juoppo siirtää tuoppinsa toisen pöytään. Televisiosta tulee änäriä. ”Ei ne taida tähän aikaan paljon pelailla missään, nauhoitus”, juoppo sanoo. ”Ei pelaa ei”, toinen vastaa. Juoppo hakee toisen oluen ja tullessaan takaisin on kaveri hävinnyt pöydästä. Juoppo käy tupakilla eikä toinen ole sielläkään. Rahat loppu piruparalta, juoppo ajattelee. Mukava mies, olisin voinut yhden tarjota.

Kello lähenee illalla kymmentä, juopolla on kuudes tuoppi menossa. Rahoista on mennyt neljäkymppiä, piti ostaa tupakkia, amerikkalaismallisia filtterisavukkeita. Kaupasta olisi saanut papereita mitkä loppuivat, mutta ei malttanut lähteä. Karaoke on aukaistu ja joku vetää aikuista naista syvältä sydämestään. Juoppo tilaa ankkurinapin, se sopii tähän päivään, oli pimeää, kun tulin ja on pimeämpää, kun lähden. Juoppo laulaa äänellä minkä luoja hänelle soi, se ei ole paljon.

Naisella on lonkero ja jäitä muovisessa tuopissa. Nainen katsoo, kun juoppo laulaa, seisoo tanssilattialla vieressä ja pyörittää persettään sanojen tahtiin. Juoppo huomaa naisen ja alkaa laulamaan tälle suoraan. Naista naurattaa ja juoppo innostuu, laulaa korostetummin ja keinuttaa lanteitaan naisen perseen tahtiin. Musiikki vaimenee asteittain taustalla ja juoppo päästää viimeiset sanat möreällä äännellä ”tuntee rakkaudeeen”, juoppo venyttää. ”Sä oot hyvä laulaa”, sanoo nainen vierestä, perse on lopettanut hulaliikkeen. Juoppo katsoo naista yrittäen saada selville, tarkoittiko tuo böönä sitä vai vittuileeko se? Ei se aukea juopolle, joten hän toteaa ”mulla olis pöytä varattuna tuolla, jos neiti haluaa liittyä seuraan”. ”Tarjootsä lonkeron”, neiti kysyy. ”No en vittu voi, viimeisiä viedään”, juoppo vastaa. Neiti miettii hetken ja ottaa kulauksen lonkerostaan, jäät kolahtavat etuhampaisiin. ”Olet sä ainakin rehellinen”, neiti tuumaa ja lähtee juopon perään tämän kävellessä pöytäänsä. ”Ai mä oon sun mielestä kultakurkku”, juoppo kysyy neidin istuutuessa tuolille vastapäätä, välissä on pyöreä puupöytä mihin laskea lasit. Pöydänpinnassa on vielä mustia jälkiä ohitumpatuista tupakoista ajalta ennen tupakointikieltoa. ”Hyvin sä vedit, mun lempparibiisi”, neiti vastaa.

Jutellaan niitä näitä, molemmat käyvät laulamassa pariin otteeseen, kehutaan suorituksia. Kello ylittää puoliyön ja juopolta loppuu rahat. ”Mun pitää lähteä”, sanoo juoppo. ”Miksi”, kysyy neiti, ”tää on auki kahteen”, hän jatkaa. ”On menoja”, juoppo sanoo, ei halua sanoa olevansa perse auki tältä illalta. Rahoja pitää säästää tai ensi viikolla ei juoda, jossain menee juopollakin raja. ”Istu alas, mä tarjoon sulle yhden tuopin”, neiti sanoo tajutessaan mistä kenkä puristaa. Juoppo seisahtuu, miettii hetken humalaisilla aivoillaan ja ne sanoo kyllä uudelle oluelle. ”Maksan takaisin, kun saan työkkärit”, juoppo sanoo vaikka tietää ettei koskaan maksa tarjottuja juomia takaisin. Neiti huitoo hetken eikä saa kenenkään huomiota, niin lähtee itse hakemaan juopolle tuoppia tiskiltä. Vaikka juoppo on humalassa, jossain aivokurkiaisen ja talamuksen välissä syyllisyys kalvaa. Se katoaa neidin laittaessa tuopin juopon eteen, siinä on vielä vaahtoa pinnalla ja se kuplii hetken, silloin halpa keskioluttuoppi on kauneimmillaan. Se tekee kohta itsemurhan, vaahto katoaa ja kupliminen loppuu, mutta sen hetken se elää päästessään pois tynnyristä. Juoppo katsoo neitiä nyt uusin silmin, nainen on antanut hänelle sitä, mitä hän eniten haluaa. Juoppo siemailee viimeisiään neidin tarjoamasta tuopista, yrittää pitkittää lopullista kulausta kurkkuun. Neiti katselee juopon kiemurtelua ja juo lonkeronsa loppuun. ”Lähdetään meille, mä olen kaupan kassa tossa ostarissa, ei ole varaa juottaa kahta känniläistä”, hän sanoo ja jatkaa ”sulla tuskin kotona on mitään juotavaa, mulla on joku viinipullo jossain avaamatta ja pari lonkkua jääkaapissa”. Ei juoppo mieti hän suostuu, neiti on kiinnostava ja lupaus viinipullosta on kiinnostavampi, kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Neiti asuu mäen päällä, matkaa on 400 metriä. Ei sinne bussia tai metroa mene, on käveltävä ja juoppo huohottaa jo puolivälissä, hikeä pukkaa. Neiti näkee juopon vaikeudet muttei sano mitään, ei ihmistä arvostella ensimmäisillä treffeillä, jos nämä nyt sellaiset ovat. Ei ainakaan sovitut, kännipano, juopottelu, ei nainen tiedä mitä haluaa, aika saa näyttää. Juoppo selviää mäen päälle ja kerrostalon hissiin. Luojan kiitos hissistä, juoppo ajattelee ja yrittää tasata hengitystään sekä hikoiluaan, ensimmäinen tasaantuu helpommin.

Sohva on vaaleanruskeaa kangasta, millä juoppo istuu. Suoraan vastapäätä seisoo kirjahylly, semmoinen mikä oli lapsena kotona. On siinä muutama kirjakin, Waltaria, Tikkasta ja Salamaa. Kirjakerhojäsenyys on tainnut raueta jonkin aikaa sitten, juoppo ajattelee. Toisessa välikössä on feng shuita, elämäntaito-oppaita, tietosanakirjasarja ja unien selityskirja. Neiti heittää sinisen tölkin ovelta juoppoa kohti ja refleksit saavat juopon nappaamaan lieriön lennosta. Neiti nauraa ovella ja näyttää oikein nätiltä ilman toppatakkia. Juoppo avaa lonkerotölkin varovaisesti, kyllä hän tietää, että se kuohuu kylmänäkin, jos on heitelty. Ei juoppo anna sen kuohua yli, hukkaan menisi hyvää ainetta. Neiti istuu juopon viereen, hänelläkin on aukaistu tölkki, jonka laittaa olohuoneen pöydälle värikkään poppanan päälle. Neiti avaa television, ”murhia vai astrologiaa”, hän kysyy juopolta. ”Aivan sama”, juoppo vastaa ja ottaa huikan tölkistään, hikoilu alkaa tasoittua. Astrologia olisi ollut mieluisampi juopolle, sitä katsoo öisin, kunnes saa unen päästä kiinni joskus aamuyöllä. Neiti valitsee murhat ja päivittelee ihmisten raakuutta. Istutaan vierekkäin, tilanne on astetta rennompi, enää ei tarvitse iskeä mutta nyt pitää vakuuttaa. Puhutaan astetta vakavimmista asioista, neiti sukulaisistaan ja juopon juttuihin liittyy aina viina, tavalla tai toisella, mitään merkittävää ei ole tapahtunut juopon elämässä selvin päin. Lopulta neiti sanoo, että hänellä on lapsi, viisivuotias tytär aikaisemmasta suhteesta. ”Haittaako se”, hän kysyy juopolta. ”Ei haittaa”, juoppo vastaa. Juoppo on vain viinipullon ja ehkä pillun takia täällä, yksinhuoltaja rakentaa jo suhdetta.

Yksinhuoltaja kiehnää juopon kainalossa, viinipullo on avattu ja molemmilla on kuivaa valkoviiniä punaviinilaseissa pöydällä. Juoppo painaa yksinhuoltajan päätä kohti nivusiaan, ei kovaa mutta merkittävästi, niin ettei tarkoituksesta jää epäselvyyttä. ”Saat käydä suihkussa ensin, jos kuvittelet mun ottavan suihin”, yksinhuoltaja sanoo. Ei juoppo jaksa lähteä itseään pesemään ja seksi saa jäädä tulevaisuuteen.

Juoppo herää auringon hyökätessä ikkunan läpi suoraan päälle. Juopolla on farkut ja sukat jalassa, t-paita lattialla ja peitto puolittain päällä. Pussilakanassa on kukkia mitä juoppo ei tunnista, kuuma on kuin helvetin porteilla. Juoppo nousee, yksinhuoltaja nukkuu toisella puolella parisänkyä, se puoli sänkyä on varjossa. On pakko nousta krapulapaskalle, ettei tule kalle housuun ja sen reissun jälkeen ei unta saa. Juoppo laskee vessassa käymisen jälkeen vettä keittiön hanasta, kunnes se on kylmää ja täyttää lasin juodakseen. Mikron kello näyttää 7.21 punaisin numeroin. Jääkaapin ovesta löytyy vielä lonkeroita ja yhden sellaisen juoppo avaa peukalonkynnellään kävellessään sohvalle. Kaukosäädin on pöydällä ja sillä saa telkkarin auki, yöllinen astrologi jatkaa ennustamistaan, henkilö on tosin vaihtunut sitten pikkutuntien. Lonkeroita on kolme, yksi puolessa tunnissa ja kauppa myy sen jälkeen lisää, juoppo laskee. Ei se ole vaikeata, puolen litran tölkkejä sentään. Lonkerot on juotu vähän ennen kymmentä ja juoppo päättää lähteä kotiinsa, siellä on puolikas salkku parvekkeella, ei tarvitse kassaneitiä taas järkyttää aamusella, hakee sitten myöhemmin uuden pahvilaatikon. Juoppo vie viimeisen tyhjän tölkin tiskipöydälle muiden seuraan ja lyö isovarpaansa keittiönpöydänjalkaan. Se sattuu hetkellisesti niin paljon, että juoppo kiroaa suureen ääneen, siihen yksinhuoltaja herää. Ei yksinhuoltaja ole susiruma, ei edes ämpäriruma, oikeastaan aika söötti kolmekymppinen likka nyt maskarat valuneena ja tukka sekaisin ryppyisessä pyjamassaan. ”Menossa jonnekin”, yksinhuoltaja kysyy juopon vetäessä nahkatakkiaan päälleen. ”Kauppaan, kaljat ovat loppu”, juoppo vastaa. ”Tuletko takaisin, annanko avaimet”, yksinhuoltaja kysyy. Juoppo miettii minkä kohmeloiset aivot antavat periksi. ”Sinua ei haittaa, jos tulen takaisin kaljojen kanssa”, juoppo kysyy. ”Ei”, yksinhuoltaja vastaa yksioikoisesti. ”No anna ne avaimet”, juoppo vastaa, ottaa yksinhuoltajan ojentamat avaimet ja laittaa ne farkkujensa taskuun.

Juoppo on asunut avovaimonsa kanssa mäen päällä kolme kuukautta. Tyttö, avovaimon lapsi, asuu heidän kanssaan. Juoppo rakastaa tyttöä enemmän kuin avovaimoa, keksii sille päästään satuja ja opettaa lukemaan. Juoppo juo edelleen liikaa mutta yrittää vähentää ja onnistuukin siinä sosiaalisten paineiden alla. Ensin hän juo vain viikonloppuisin tytön ollessa isällään ja sitten vain joka toinen viikonloppu, juoppo mukautuu. Tekee viinaa mieli mutta juoppo taistelee, hän lähtee salille houkutuksen ollessa kovimmillaan. Sata kiloa tangossa työntää viinapirun saman verran loitommalle kuin tanko nousee suorille käsille. Hiki mikä pukkaa treeneissä ei haise samalle kuin se mikä pukkasi viinasta. Treenihiki tuoksuu voitolle, viinahiessä haisee tappio. Juopon juomiset vaihtuvat treeneihin niin kuin pennit vaihtuivat sentteihin. Pennejä laskettiin, senttejä voi mitata ja sitä juoppo tekee. Ei hän ikinä ole ollut ylipainoinen mutta nyt lihasmassa kasvaa ja sitä pitää mitata.

Juoposta tulee tylsä avovaimon mielestä, ei hän halua, että juoppo ryyppää mutta ei hän myöskään halua, että juoppo kuntoilee. Juoppo ei tiedä muuta tietä ulos juopottelusta kuin avovaimon rakkaus ja salilla käynti. Juoppo ei juo tytön nähden ja rahaa jää tilille, vaikka on työtön. Kroppa tiivistyy ja itsetunto nousee, sängyssä menee hyvin. Krapulaiset mulkun löysyydet on ohitettu ja juoppo haluaakin pillua päivittäin.

Lihas kasvaa ja juoppo on onnellinen, onnellisuudeltaan hän ei näe avovaimonsa tuskaa, sitä tyytymättömyyttä mikä kumpuaa asumisesta liian täydellisen ihmisen kanssa. Ei avovaimo halua olla huonompi, juoppo oli huonompi aiemmin ja se sopi hyvin, nyt juoppo on kirinyt ohi ja se tuntuu pahalta, tyttökin tykkää juoposta enemmän kuin äidistään. Onhan juopolla kookas muna ja tyydyttää avovaimon sängyssä, mitä aikaisemmat miehet eivät ole tehneet, ei avovaimo tiennyt vaginaorgasmista ennen juoppoa. Mutta nyt on tullut juopon aika lähteä, pannut elämänsä kuntoon täällä, siitä on hyvä jatkaa. Avovaimo ilmoittaa erosta juopon tullessa salilta. Juoppo ei ymmärrä miksi, voitaisiinko tästä keskustella? Avovaimo sanoo ”kerää kamppeesi ja häivy. Siinä sulle keskustelua”. Ei juoppo tyhmä ole eikä hidasälyinen, kestää silti hieman prosessoida avovaimon sanat. Juoppo tyytyy päätökseen ja hakee välttämättömimmät tavarat reppuunsa. ”Haen loput kamat myöhemmin, kerro tytölle terveisiä, kun tulee koulusta”, juoppo sanoo ja irrottaa avaimen lenkistä laittaen sen eteisen puhelinpöydälle. Ei siinä ole ollut puhelinta vuosiin, mutta siinä se seisoo eteisen täytteenä. Mies lähtee ovesta, lukko kolahtaa, nainen jää eteiseen seisomaan, kyynel valuu oikeasta silmästä. Naisen itkiessä keittiönpöydän ääressä juoppo aukaisee Alkon oven, tilille on kertynyt säästöjä muutama tonni.

Koulu

Kello soi, Mikki Hiiren valkoisen hansikkaan peittämä tassu osoittaa ylös kohti kahtatoista ja toinen lyhyempi alaviistoon seitsemää. Poika haluaisi kellosta eroon mutta äidistä se on söötti. Huone on muutenkin jäänyt jälkeen pojan kehityksestä, vuoteessa on formulalakana, formulapussilakana ja formulatyynyliina. Niissä hymyilee Juan Bablo Montoya kypärä kainalossa ja Williams vierellä. Ikkunaverhoissa on iloisia kettuja valkopäisine häntineen ja seinätapeteissa kuumailmapallot kannattelevat elefantteja. Kontrastia luo Iron Maidenin juliste, missä luuranko kantaa repaleista Union Jackia, pojan suosikkibändi. Muuten huoneen sisutus on kuin kenellä tahansa pojan ikäisellä koulupojalla, kirjoituspöytä, jolla kannettava lepää suljettuna vieressään iPhone, kaksi kaappia täynnä t-paitoja, collegeita, verkkareita ja farkkuja, sänky ja säkkituoli, lattialla pyöreäksi muovista kudottu matto, kierrätystä sanoo äiti, muuten olisi Itämeressä. Parempi olisi siellä poika ajattelee, matto tuntuu ikävälle paljaalle jalkapohjalle. Poika täytti juuri neljätoista ja käy Pertunrinteen yläasteen kahdeksatta c-luokkaa, teinitytöt kiinnostavat enemmän kuin ketut verhoissa, jopa ne elefantin kokoiset. 
Poika pukee siniset farkut, missä vaaleampia raitoja siellä täällä ja collegen, siinä lukee University of Kalifornia rintamuksessa. Poika on niin kapea, että näkyy vain sity of Kali. Paita on punainen ja teksti sinisellä, äiti pitää huolen siitä, että vaatteet ovat puhtaita ja silitettyjä. Poika avaa huoneensa oven, ulkopuolella on kyltti ’yksityisalue’ ja sitä se tarkoittaa, teini-iän kynnyksellä pitää olla oma luola mihin kukaan ei tule ilman lupaa. Poika menee vessaan, laittaa oven lukkoon, pissaa pönttöön ja vetää vessan, pesee hampaansa sähköhammasharjalla ja mintun makuisella Pepsodentilla, kampaa vaaleat ohuet hiuksensa ja lähtee alakertaan aamiaiselle. Keittiössä on äiti, kahvi ja paahdettu leipä tuoksuu ilmassa. Isä on jo lähtenyt töihin, sanomalehti on jätetty ruokapöydälle auki urheilusivujen kohdalta. ”Ota muroja, maito on jääkaapissa”, äiti sanoo kääntymättä. Tajuaakohan äiti, että tietää missä lapsi on, vaikka ei näe häntä? Se on sama kuin koira tietää, että olet hereillä aamulla sängyssä, vaikka et ole liikkunut tai aukaissut silmiä, vaisto tai jokin kertoo niille, kuudes aisti. 
Poika ottaa muroja ja maitoa, erottaa sanomalehdestä viimeisen osion ja etsii takasivulta sarjakuvat. Syöminen ja lukeminen kestää ja kestää, poika lukee samoja sarjakuvia uudestaan ja uudestaan. ”Lähdeppäs nyt, ettet myöhästy”, äiti sanoo ja katsoo mikroaaltouunin kelloa. Sen punaiset digitaaliset numerot näyttävät kymmentä vaille kahdeksaa. Poika valuu tuolilta lattialle kuin selkärangaton käärme ja menee eteiseen pukemaan hitaasti talvitakkia päälleen. Äiti hoputtaa uudelleen, on lähdettävä, vaikka myöhästymällä voisi välttää ikävyydet. Ei äiti sitä tiedä eikä sitä äidille voi kertoa.
Ovi kolahtaa kiinni takana, lukonkieli napsahtaa koloonsa. Tämä kuulostaa pojasta joka aamu joltain peruuttamattomalta. Reppu painaa selässä enemmän kuin yleensä, siinä on mukana myös henkinen taakka kannettavana. Kolme kirjaa, laskutaito, historia, uskonto ja käsiase, isän revolveri. Isä sanoi vuosia sitten näyttäessään sitä pojalle, että se on Buffalo Billin Coltti. Ei poika isää usko, epäilee että isä on kusettanut poikaa, tai isää on kusetettu. Kromattu, kiiltävä rulla on täynnä patruunoita, kuusi kappaletta kuparinvärisiä, teräväkärkisiä lieriöitä. Poika tarkasti panokset ennen kuin pakkasi aseen reppuunsa. Revolveri on Mauser Hunter, riistan lopetusase. Isä on jäsenenä paikallisessa metsästysseurassa ja käy harvakseltaan ukkoporukassa metsällä. Ei ole isän tarvinnut Mauseriaan käyttää, yhtään isompaa kaatoa ei ole tilille kertynyt. Muutaman riekon ja metson ja kerran jäniksenkin isä on kotiin tuonut. Äiti ei suostunut niistä mitään laittamaan, ”jos nyljet itse niin voin jäniksen pataan laittaa”, äiti sanoi ja jänis jäi ulkovarastoon roikkumaan, kunnes päätyi lopulta bioroskikseen. Yleensä isä tulee sunnuntaina metsältä tyhjin käsin krapulassa ja nukkuu loppupäivän. Äiti ei tästä tykkää ja siksi isä siellä harvakseltaan käykin. Kivääri ja haulikko ovat lukitussa kaapissa autotallissa mutta revolveria isä säilyttää lainvastaisesti makuuhuoneen kaapin ylähyllyllä. Murtovarkaiden takia, hän selittää äidille. ”Ei sitä kerkeä hädän hetkellä lukitusta kaapista autotallista hakemaan”, hän järkeilee äidille. Äiti ei tykkää tästäkään mutta antaa periksi, ase jää komeron ylähyllylle. Siellä se lojuu odottamassa, että jotain pahaa tapahtuisi, vaikka on tarkoitettu vain eläinparan tuskista päästämiseen. 
Eilen Tuukka tuli välitunnilla koulussa päälle, haukkui poikaa homoksi ja löi. Ei poika ole homo, hän tykkää Riikasta. Ei sitä tosin voi sanoa ääneen, että tykkää Riikasta, ei ainakaan Tuukalle. Tuukka löi niin että huuli halkesi, verta valui paidalle mutta takki säästyi vetoketjun ollessa auki. Äidille joutui selittämään kaatumisesta jalkapallokentällä, vaikka kausi on jo ohi, ensilumi satoi eilen aamulla ja suli yöllä pois. ”Eihän teillä ollut tänään liikkaa”, äiti sanoo ja katsoo kysyen poikaa. ”Välitunnilla”, poika vastaa ja se kelpaa äidille. 
Tuukalla oli kavereita mukana, Sipe, Jare ja Hara. Aina ne ovat mukana, Daltonin veljekset, niin heitä kutsutaan heidän selkänsä takana, eikä hymyssä huulin, vaikka hauska miellekuva Lucky Lukesta onkin tai siitä elokuvasta, siinä oli Jasper Pääkkönen. Ei se ollut ensimmäinen kerta eilen, ne ovat tulleet ja tulevat aina uudestaan päälle, ei poika tiedä kuinka monta kertaa kohdannut nelikon, kusipäät odottavat koulun ulkopuolella, kotimatkalla, missä milloinkin. Poika jää grillikioskin taakse odottamaan kellon juoksemista mutta aika valuu hitaasti. Hän pelaa kännykällään Clash of Clania, kunnes kello on viisi yli kahdeksan ja sitten lähtee juosten kouluun. Poika kurkistaa kulman takaa ja huomaa helpotuksekseen, että koulun piha on tyhjä, sinne voi mennä.
Ovi on iso ja painava, ei poika haluaisi avata sitä. Paineet vanhemmilta kuitenkin pakottavat ja oven takana on helvetti. Saranat kitisevät hiukan ovea raotettaessa ja se ääni mitä muut ei juuri huomaa, kirskuu raapivana pojan päässä. Jossain oven takana ovat Tuukka, Sipe, Jare ja Hara. Aula on yhtä autio kuin piha, koulun kello on soinut kymmenen minuuttia sitten, oppilaat ja opettajat ovat luokissaan. Matka toiseen kerrokseen kivirappusia pitkin on yhtä pitkä kuin Jeesuksella Golgatalle, ainakin yhtä epämiellyttävä ja raskas vaikka taakkana ei ole ristiä vaan pelko, se painaa enemmän kuin puinen risti ja synnit yhteensä. 
Valkoiseksi maalatun pitkän käytävän vasemmalla puolen on ruskeita ovia, kaikki on numeroitu valkoisin kirjaimin. Vasemmalla puolella on ikkunat, jotka ylettyvät lähes kattoon asti ja päästävät valon sisään. Valo tekee ristimäisiä varjoja kivilattiaan pokien takia ja poika välttää astumasta varjon päälle, se tietää epäonnea. 
Poika pysähtyy oven eteen, siinä on numero 205. Hän huokaisee syvään, kerää rohkeutensa rippeet ja koputtaa oveen, aukaisee sen ja pyytää opettajalta anteeksi myöhästymistään. Muut oppilaat tirskuvat ja kuiskivat keskenään, nouseepa muutama sormikin osoittamaan myöhässä tulijaa. Tuukka, Sipe, Jare ja Hara lopettavat keskinäisen kisaamisen takarivissä ja mittaavat uhriaan katseillaan. ”Kiitos kun tulit”, sanoo opettaja, vanhempi viiksekäs mies päällään sininen villatakki, jossa kyynärpäissä ruskeat nahkapaikat. Enempää hänestä ei näy pöydän takaa. Opettaja tuoksuu jotenkin pölyiselle pojan kävellessä opettajanpöydän ohi. Poika istuu pulpettiinsa toisessa rivissä ja kaivaa kirjansa repusta. Ei katso taakseen, vaikka tuntee kiusaajiensa katseet niskassaan. Opettaja kertoo antiikin Kreikasta, se kiinnostaa poikaa. Liikaa on kuitenkin joonialaisia, doorilaisia ja korinttilaisia pylväitä, enemmän saisi olla Akilleksen seikkailuja ja Odysseuksen harharetkiä. 
Kellon soitua kiusaajat ryntäävät ulos luokkahuoneesta, ei heitä kiinnosta poika nyt, heillä on jotain muuta kiikarissaan. Poika huokaisee helpotuksesta ja menee ulos luokasta mutta jää oven viereen, siitä pääsee nopeasti takaisin sisään tarvittaessa. Historianopettaja ei yleensä lähde opettajanhuoneeseen, sen poika tietää entuudestaan. Viisitoista minuuttia kuluu ja kello lyö, uskonnontunti alkaa eikä kiusaajia missään. Poika menee pulpettiinsa ja on tyytyväinen, että pääsi välitunnin läpi ja ongelmitta kolmanteen kerrokseen, tässä kerroksessa ovet on maalattu vihreiksi, ne ovat rumia ja painavia. 
Opettaja on nainen, kolmissakymmenissä ja hiukset nutturalla. Oikein kivan näköinen ja voisi poika hänestä iltaisin fantasioida mutta se ei tunnu pojan mielestä sopivalta opettajan vakaumuksen takia. Poika jättää hänet rauhaan iltaisin mutta ruotsinopettajalla on silloin puuhaa. Opettaja puhuu Juudaksesta ja 30 hopearahasta, poika möisi jeesuksen, jos saisi rauhan kiusaajilta, eikä tuntisi katumusta jälkikäteen, ei menisi hirsipuuhun sen takia. 
Tunti loppuu ja ruokasaliin on pitkä matka, kahdet rappuset alas ja aulan perälle. Poika seisoo jonossa ja odottaa ateriaansa, kesäkeittoa ja grahamlihapiirakkaa. Se piirakka on hyvää, parempaa kuin jälkiruoka, joka on vaaleanpunaista marjakiisseliä. Tuukka ilmestyy kuin tyhjästä pojan taakse jonoon ja vaatii pojan piirakkaa itselleen. Poika myöntyy Tuukan käskyyn mutta ruuanjakaja huomaa tilanteen ja käskee kiusaajan pois jonosta, Tuukka valittaa mutta jää alikynteen. ”Vittu sä maksat tästä”, Tuukka uhoaa pojalle ja lähtee jonosta. Kädet vapisevat ja jalat tutisevat pojan kantaessa tarjotinta linjalta kohti pöytiä. Hän istuu lähimpään pöytään missä on vapaata, tuskin olisi päässyt pidemmälle heikotukseltaan. Pöydässä olevat kaksi muuta poikaa alemmalta luokalta syövät ruokansa pikaisesti ja lähtevät pois, pojan kanssa ei kannata olla missään tekemisissä. Poika vapisee pöydässä viitisen minuuttia ja ottaa haukun lihapiirakasta ensin, nyt ei keitto pysyisi lusikassa. Hän puhaltaa keuhkonsa tyhjäksi ja vetää sitten ne täyteen ruokalan mausteista ilmaa, se rauhoittaa. Poika syö kesäkeittonsa, marjakiisselin ja grahamlihapiirakan jämät viimeiseksi, siitä jää hyvä maku suuhun. Poika vie likaiset astiat keräilyvaunuun, ei jäänyt biojätettä, kaikki tuli syötyä, vaikka mahassa pyöri jännitys niin voimakkaana että olisi voinut oksentaa. 
Poika tulee ovesta ulos silmäillen molempiin suuntiin, mutta kiusaajia ei näy. Poika avaa kaappinsa koulun aulassa ja ottaa reppunsa hyllyltä. Reppu sylissä hän istahtaa lokerikkojen edustalle ja ottaa repusta kirjan, se on mustakantinen uskonnonkirja, hopeinen risti kannessa. Sitä poika puristaa käsissään kuin kalleinta aarretta, rystyset valkoisina ja kynnet painautuneena raamatun nahkakansiin. Jos poikaa katsoo tarkkaan, niin näkee silmissä pari alkavaa kyyneltä.
Iltapäivällä on tuplatunti matikkaa. Opettaja kysyy, pidetäänkö välitunti vai lähdetäänkö vähän aikaisemmin kotiin? Kaikki haluavat lähteä aikaisemmin. Poika tykkää matikasta, on siinä hyvä, ysin oppilas. On pari kymppi miikkaakin kokeista tullut vuosien varrella, mutta ne eivät riitä nostamaan kokonaisarvosanaa kympiksi asti. 
Tuukka pitää hovia takarivissä ja kaikki neljä käsketään ulos ensimmäisen tunnin jälkeen. Poika on helpottunut, kiusaajat saattavat lähteä kokonaan pois, eivät ne ainakaan tunnille enää tule. Valkoisen ja pyöreän seinäkellon viisarit osoittavat puoli kahta matematiikan lehtorin ilmoittaessa tunnin päättyneeksi. Luokka tyhjenee nopeasti vain poika jää vielä pulpettiinsa kirja ja vihko avoinna edessään. ”Eikö ole kiire kotiin”, opettaja kysyy. ”Teen tämän tehtävän loppuun”, poika vastaa. ”Vaikka minusta onkin hienoa paneutumisesi matematiikkaan, niin joudun itse lähtemään ja lukitsemaan luokan”, opettaja vastaa. 
Poika pakkaa reppunsa vastentahtoisesti, hitaasti. Nousee pulpetistaan ja ovella kurkistaa molempiin suuntiin ennen kuin uskaltaa astua tyhjään käytävään. Poika kiirehtii askeliaan ja suuntaa koulun takaovelle, se on lukossa mutta sen saa avattua sisäpuolelta. Tätä kautta hän on lähtenyt koulusta Tuukan jengeineen ruvettua odottamaan etupihalla. Idiootit eivät ole vieläkään tajunneet mistä poika livahtaa. Takapihalla on opettajien autot parkissa, nyt perjantaina vain muutama enää paikalla. Poika menee kyyryssä maantiedon opettajan Sierran takaa orapihlaja-aidalle ja siinä olevasta aukosta läpi jalkakäytävälle. Reppu ottaa oksiin kiinni mutta irtoaa helposti riuhtaisemalla. Poika tuntee kuinka ase repussa painaa ristiselkää, sen paino tuntuu myös sielussa, ihan kuin joku varottaisi. Katse oikealle ja vasemmalle, ei näy kuin muutama ikäihminen perässä vedettävine laukkuineen. Poika pistää juoksuksi, kotiin päästyä ei tarvitse lähteä ulos ennen maanantaita. Suojatien yli, kerkeää ennen punaista autoa. Auton torvi soi takana pojan pinkaistessa puistoon. Perhepäivähoitajat keräävät kamoja kasaan ja hätistävät lapsia pois liukumäestä ja keinuista, ilmassa tuoksuu viikonloppu. Poika juoksee puiston läpi, sen takana on rakennustyömaa, iso kuoppa vasta, jonka pohjalla kauhakuormaaja seisoo paikoillaan. Nostokurkikaan ei liiku niin kuin aamulla, työt ovat loppuneet aikaisin tänään.
Poika pääsee grillikioskille, sille minkä takana aamulla tappoi aikaa. Poika juoksee grillin ohi mutta jostain ilmestyy jalka eteen ja kamppaa pojan maahan. Sora maassa raapii leukaan verinaarmuja, hansikkaat suojaavat kädet ruhjeilta. Poika kääntyy selälleen ja näkee yläpuolellaan Tuukan ja hänen takanaan virnuilevat Sipe, Jare ja Hara. ”Luulit vittu olevas ovela”, Tuukka sanoo ja sylkäisee pojan päälle. Tuukka asettuu hajareisin istumaan pojan rinnan päälle ja ottaa käsillään kiinni molemmin puolin pojan päästä. ”Nyt on niin että tarvitaan rahaa kaljaan. Jos sulla on niin selviät vähemmällä”, Tuukka sanoo ja sylkäisee. ”On mulla vähän”, poika nyyhkyttää. Tuukka päästää pojan nousemaan, joka kaivaa taskustaan vitosen setelin ja kolikoita. ”Ei tällä saa tarpeeksi”, Tuukka raivoaa. ”Ei ole enempää”, poika alkaa itkemään. ”Vittu mennään”, Tuukka sanoo virnuileville kavereilleen. ”Tuo lisää rahaa, selviit helpommalla”, Tuukka uhoaa pojalle lähtiessään. Poika ottaa rapaisen repun selästään ja avaa vetoketjun, työntää kätensä sisään ja löytää sieltä revolverin. Poika puristaa aseenperää kädessään ja katsoo kiusaajien loittonevia selkiä mutta ei nosta asetta, viha vain kasvaa mielessä, se on paksua ja tummaa, sitä voisi kosketella, tökkiä sormella ja saada siitä tartunnan mikä ei koskaan parane. Poika päästää aseesta, pyyhkii kyyneleet ja Tuukan syljen kasvoiltaan. Poika sulkee repun, pyyhkii siitä suurimmat kurat ja laittaa sen takaisin selkään. Takki ja housut ovat likaiset, räkää rinnuksilla. Nyt ei tarvitse juosta, hän ajattelee ja kävelee loppumatkan hitaasti kotiin, pää painuksissa estellen kyyneliä. Vanhemmat ovat onneksi töissä, joten poika laittaa takin, housut ja hansikkaat pesukoneeseen. Poika käy suihkussa pesemässä Tuukan syljen pois, se ei lähde vedellä, lika on syöpynyt aivoihin ja sen tuntee kasvoilla, vaikka kuinka saippuoisi ja huuhtelisi. Poika kuivaa itsensä, pukee puhtaat vaatteet ja käy siirtämässä takin, housut ja hansikkaat pesukoneesta kuivaajaan. Poika vie revolverin takaisin kaappiin, ylähyllylle samaan paikkaan mistä sen ottikin. 
Äidin tullessa viiden aikaan kotiin kaikki on jo kaapeissa, nöyryytyksen jäljet piilotettu ovien taakse, pojan luurangot. Äiti laittaa spagettia ja eineslihapullia, nopeaa, helppoa ja vatsa täyttyy. Poika pursottaa ketsuppia spagetin päälle ja syö hiljaa, ei osallistu äidin ja isän keskusteluun päivän kuulumisista. ”Mitä sulla on naamassa”, äiti kysyy yllättäen, poika jo luuli, ettei sitä huomata. ”Kaaduin kotimatkalla”, poika vastaa. Se on totta mutta poika jättää kertomatta miksi kaatui, mitä todella tapahtui. ”Saisit olla varovaisempi”, äiti sanoo ja jatkaa sitten siitä mihin isän kanssa jäi. Poika jättää puolet syömättä ja lähtee pöydästä. ”Kyllä spagetti on yleensä maistunut”, äiti sanoo ja katsoo pojan perään. ”Käynyt Hesellä, jätin sille vitosen kirjoituspöydälle aamulla”, isä sanoo.
Poika asettaa tyynyt sängyllä seinää vasten nojalleen ja asettuu siihen mukavasti puoliksi istuvaan ja puoliksi makaavaan asentoon. Hän ottaa läppärin syliinsä, aukaisee kannen ja painaa virtanappulaa. Kone surisee hetken, kysyy salasanaa ja käynnistää Windowsin. Poika tarkistaa sähköpostinsa, jossa ei ole muuta kuin spämmiä ja laittaa sitten Spotifysta tekemänsä musiikkilistan soimaan, pään täyttää räppi kuulokkeiden välityksellä. Hetkeksi poika unohtaa kurjan olonsa ja kuuntelee silmät kiinni Cheekkia. ” Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. HA-HA-HA-HAA-HA-HA-HA-HA-HAA. Sudet ei lampaiden vaatteista piileksi kauaa. EI-JE-EI-JE-EI-JE-EI-JE”, Cheek laulaa ja poika samaistuu sanoihin. Biisi loppuu ja uusi alkaa, poika surffaa faceen. Hänen seinänsä on täynnä törkyviestejä Tuukalta, Sipeltä, Jarelta ja Haralta. ”Poika on homo, sillä on suhde tän kanssa”, lukee Jaren viestissä ja alla on alastoman miehen kuva. ”Poika itki juuri grillillä”, Tuukka kirjoittaa. ”Saatanan nössö homo”, Sipe kertoo. ”Poika on heikko, ruma idiootti”, Hara komppaa muita. Tykkäyksiä viesteissä on useita, suurin osa koulukavereilta. Kaikki ovat nämä nähneet, poika kauhistuu. Hän poistaa viestit seinältään mutta tietää että vahinko on jo tapahtunut ja päivän mittaan viestejä alkaa tulla lisää. Herjaavia viestejä tulee jo muiltakin kuin pelkästään Tuukan jengiltä. Poika iskee läppärinkannen kiinni ja käpertyy peiton alle, kyyneleet pyrkivät silmiin, vaikka kuinka yrittää vastustaa niiden tuloa. Äiti käy jossain vaiheessa koputtamassa oveen, että olisi teetä ja voileipää, poika saa vastattua, ettei ole nälkä. Illalla poika ryömii peiton alta ja avaa läppärinsä, siinä on virrat edelleen päällä. Poika sulkee selaimen ja pelaa Medal of Honoria pitkälle yöhön. Hän kuvittelee ampumiensa saksalaisten olevan Tuukka ja hänen kaverinsa, jopa muitakin luokkalaisia pääsee kiikarikiväärin tulilinjalle.
Poika nukkuu puoleenpäivään ja nousee äidin käydessä kolmatta kertaa koputtamassa oveen ja huhuilemassa sen läpi. Poika menee alakertaan aamiaiselle, vaikka ei ole nälkä, tekisi mieli vain nukkua tai olla. Hän juo kuitenkin kupin kahvia maidolla ja sokerilla ryyditettynä ja on syövinään voileipää, se päätyy roskikseen äidin kääntäessä selkänsä. Äiti bongaa leivän myöhemmin mutta ei tiedä mitä pojan kanssa pitäisi tehdä, ei se keskustele, vaikka yrittää.
Huoneessaan poika laittaa musiikkia kaiuttimista, niin lujalla että se kuuluu oven taakse ja käpertyy itse peiton alle vuoteeseen. Makaa siellä raskaan musiikin soidessa, kunnes päivälliselle on pakko mennä ja pakko syödä sen verran, ettei ruveta ihmettelemään. On lauantai ja äidillä on ollut aikaa laittaa kunnon ruokaa, hän hymyilee pojan tullessa keittiöön. Pöydässä on porsaankyljyksiä ja perunamuusia, pojan herkkua. Poika tietää, että on syötävä kaikki, muuten joutuu tentattavaksi, lämpö mitataan ja hössötetään että mikä nyt on. Poika syö, vaikka ei maistu, silti punajuuret ja porkkanatkin katoavat lautaselta. Äiti laittaa pojan syömiseen tyytyväisenä likaiset astiat pesukoneeseen ja sanoo että lähtevät isän kanssa kävelylle, on niin hieno ilma. Isä haluaisi mennä ruokalevolle mutta lähtee kuitenkin kävelylenkille, nopeampi tie levoille kuin kinastelu. Poika on vanhempien päätökseen tyytyväinen ja oven sulkeutuessa poika menee vessaan oksentamaan. Pytty on täynnä punakeltaista sotkua ja poika vetää sen pois näkyvistä. Mieli paranee tästä hieman, mutta ei niin paljon, ettei menisi takaisin peiton alle. Siellä hän makaa iltaan asti kuunnellen Judas Priestiä, kunnes aloittaa saksalaisten ampumisen läppärin avulla. 
Poika herää sunnuntaina aamupäivällä ja olo on parempi. Hän menee aamiaiselle ilman äidin koputtelua ja nyt maistuvat voileivätkin. ”Otatko kaurapuuroa”, äiti kysyy. ”No en”, poika vastaa ja äitiä naurattaa. Tekisi mieli lähteä ulos mutta sitä ei uskalla tehdä, siellä vaanii vaara. Poika menee huoneeseensa, laittaa musiikkia ja uppoutuu läppäriinsä. Faceen, Twitteriin tai Snäppiin ei uskalla mennä mieltänsä pahoittamaan ja poika pelaileekin iltaan asti online-sivustoilla ajankulukseen. Yhdeltätoista äiti käskee sammuttamaan valot ja menemään nukkumaan, ”huomenna on koulupäivä”, äiti sanoo ihan kuin poika ei tietäisi. Poika tottelee, vaikka ei saa unta, mielessä painaa huominen koulupäivä ja mitä se tuo tullessaan. 
Aamun sarastaessa poika on nukkunut nelisen tuntia hyvin ohutta unta, sellaista ettei tiedä nukkuuko vai onko valveilla, unet ovat olleet sekavia ja painajaispainotteisia. Äiti koputtaa oveen ja avaa sen odottamatta vastausta, odottaa että poika on sikeässä unessa ja hämmästyy nähdessään tämän täysissä pukeissa läppärin ääressä. ”Sinähän olet jo hereillä?” ”Joo, heräsin äsken”, poika vastaa. ”No hyvä, sitten pääset ajoissa kouluun. Me lähdetään isän kanssa töihin nyt, hyvää koulupäivää”, äiti toivottaa ja sulkee oven lähtiessään. Poika odottaa, että kuulee alaoven kolahtavan ja hakee sitten revolverin makuuhuoneen kaapista. Tarkastaa että se on ladattu ja laittaa sen reppuun kirjojen alle. Poika ei syö aamiaista, ei maistu, pelko ja päätös myllertää vatsassa. 
Poika lähtee ajoissa kouluun ja kävelee koulumatkan suoraan perille, ei jää odottelemaan kioskin taakse. Hän tulee koulun pihalle suoraan, ei vilkuile nurkan takaa onko reitti selvä. Tuukkaa, Sipeä, Jarea ja Haraa ei näy pihalla, ovat myöhässä, maantaisin ovat aina. Poika menee lokerolleen ja kaivaa sieltä Adidaksen verkkarit ja verkkatakin, maanantaiaamuisin on kaksi tuntia liikkaa. Jalassa on jo valmiiksi tennarit, saavat kelvata urheiluun. Pukkarissa vaihdetaan verkkarit päälle ja kokoonnutaan jumppasaliin riviin. Opettaja on tiukka bodarinoloinen mies ja pitää melkein armeijankaltaista kuria. Poika tietää, että jopa Tuukka, Sipe, Jare ja Hara pelkäävät liikkamaikkaa, siksi varmaan heille on maanantaiaamut niin vaikeita saapua ajoissa paikalle. ”Tänään on niin hieno syyspäivä, että mennään pallokentälle pelaamaan jalkapalloa”, opettaja sanoo. ”Ne, jotka juoksevat sinne, saavat plussan kirjaan ja se vaikuttaa arvosteluuni todistuksessa. No hopi hopi sitten”, hän lopettaa. 
Noin puolet juoksee ja toinen puoli kävelee, luokassa on kovikset ja mielistelijät. Poika kävelee muiden perässä pienen välimatkan päässä, ei ole haluttu kumpaakaan joukkoon. Mieli on maassa, hyväksytyksi tulemisen kaipuu riistää rintaa. Opettaja hölkkää kävelyporukan ohi ja pyörittelee päätään nuorten laiskuudelle. 
Pojan saavuttua pallokentälle opettaja kirjaa juoksuporukan suorituksia sinikantiseen kirjaansa. Tuukka, Sipe, Jare ja Hara maleksivat kentän laidalla farkuissa, nahkarotseissaan ja maiharit jaloissaan. Ovat arvanneet, että on maikan mielilajia tarjolla tälläkin kertaa. Opettaja suuntaa sinne seuraavaksi, huutaa nelikolle heidän varustuksestaan ja käskee pojat taas kerran kävelylenkille, niin tapahtuu joka viikko.
Poika valitaan viimeisenä joukkueeseen, joka saa päällensä keltaiset liivit. Poika pannaan maaliin ja jokainen takaiskumaali on pojan syytä. Ei missään nimessä surkeiden puolustajien ja yli-innokkaan hyökkäyspelin vika. Pojan joukkue häviää selvästi, vaikka poika torjuu suurimman osan laukauksista, silti poika on tappioon syyllinen. Poika lähtee takaisin koululle vasta muiden poistuttua kentältä, ei halua kuunnella naljailua koko matkaa takaisin.
Ne tulevat paluumatkalla vastaan, poika näkee jo kaukaa, kuinka he tulevat, Tuukka, Sipe, Jare ja Hara. Ovat olleet huoltoasemalla kahvilla, pahat pojat. Tuukka tulee pojan eteen hajareisin, kuin amerikkalaisessa sotaelokuvassa. Sotilailla olisi maastohousut, Tuukalla on farkut ja Tuukalla on maiharit niin kuin sotilailla, mutta sotilas selviytyisi elossa, vaikka sitä ammutaan, Tuukka ei. Hän kuolee välittömästi reikään minkä Mauser Hunterin luoti poraa nuoreen ruumiiseen. Samoin ei kestä Sipen, Jaren eikä Haran selkä luoteja heidän juoksunsa katketessa yksi kerrallaan. Patologi sanoo myöhemmin lausunnossaan, että olipa hyvin ammuttu, en osaisi paremmin vaikka olen anatomian ammattilainen. Poika jää istumaan savuava revolveri kädessään, kunnes poliisit saapuvat. Lehdet kirjoittavat kouluammunnasta, poika yrittää korjata sitä, kertoa miksi mutta ei saa ääntään kuuluviin. Tuukka, Sipe, Jara ja Hara ovat uhreja, mielipuolisen teon viattomia kärsijöitä. Poika on rikollinen, mielenvikainen.

Syntymä

Nainen makaa sohvalla maha pystyssä ja ähkäisee niin että saa muiden huoneessa olevien huomion. ”Syntyykö se”, ounastelee tuleva isä? ”Soitanko ambulanssin, pitääkö lähteä”, hän kysyy, kun ei muuta osaa tilanteessa tehdä? Mies on saamaton näissä tilanteissa, silloin kun ei voi tehdä mitään, vaikka näkee rakkaansa kärsivän.

Nainen sohii kädellään miestään pois, ei yletä, vaikka kurottaa, mies jää paikalleen kysymyksineen. Nainen heittää miestä koristetyynyllä, ei osu ja punainen tyyny jää lojumaan tv-tason eteen. ”Soitanko ambulanssin”, mies kysyy uudelleen, nyt painavammin, mutta ei äänessä ole perheen pään varmuutta vieläkään? Nainen vain ähkyy, tuhisee, vinkuu ja kiroaa ja mies päättää soittaa. Sormet ovat liian isoja älypuhelimen pinnalla, tulee vääriä näppäilyjä, vaikka kolme numeroa, 112 riittäisi. Mies kiroaa ja etusormi naputtaa kosketusnäyttöä, puhelin tuuttaa, kaiutin on päällä. Aika tuntuu pysähtyvän, lopulta vastataan. ”Hälytyskeskus”, pirteä naisääni kuuluu kaiuttimesta. Miehellä menee viisi minuuttia yksinkertaisen asian kertomiseen niin että linjan toisessa päässä ymmärretään, mistä on kyse. Mies kertoo lapsivedet, hengitykset, raskausmyrkytykset, antaa edellisen osoitteen ennen kuin muistaa muuttaneensa yhdeksän kuukautta sitten. Siitä kai lapsi sai alkunsa, makuuhuoneen vihkimisestä käyttöön muuttopäivän jälkeisenä yönä saunan ja muutaman oluen jälkeen. Mies muistaa vieläkin, kuinka lihakset olivat kipeät laatikoiden ja mööpeleiden kantamisen jäljiltä. Ei otettu muuttofirmaa, säästettiin nekin rahat Thaimaan matkaa varten.

”Mistä numerosta soitetaan”? ”Omasta, ai mikä se on”? Näkyyhän numero pirteä-ääniselle neidille, mutta mies on niin sekaisin, että virkailija haluaa varmistaa soittajan asian uskottavuuden ennen kuin lähettää ambulanssia matkaan. Lopulta hän uskoo kuullessaan naisen kiroilun taustalta, mies on jo pillahtamaisillaan itkuun.

Ambulanssi saapuu pihaan ja kaksi rotevaa ensihoitajaa vetää paarit kolahtaen ulos pakettiauton takaovista, mies on pihalla vastassa kännykkä kourassa ja pyörii hoitajien jaloissa. Mies juttelee hoitajien kanssa hetken, näyttää käsillään toisen kerroksen ikkunaa ja selittää lisää mitä ei kukaan viitsisi kuunnella, hoitajat kyllästyvät ja nousevat toiseen kerrokseen, ovi on valmiiksi auki. Nainen osaa selittää tilanteen selvemmin kuin mies vaikka puhuminen on hankalaa, paine vatsan seudulla litistää pallean.

Joukko naapureita on kerääntynyt ambulanssin ympärille, vaikka synnyttäjää vasta kannetaan rappusia alas kohti yhteiskunnan hoivaa. Paarit työnnetään auton pariovista sisään, siinä makaa peitettynä kaksi ihmistä, toinen vasta tulollaan. Isä meinaa kavuta kyytiin mutta sitten tajuaa, että joutuu tulemaan taksilla takaisin, ei se pihille miehelle käy. ”Tulen omalla autolla perässä”, hän huikkaa ensihoitajille ja heilauttaa kättään varmemmaksi vakuudeksi. Hoitajat ovat jo autonkopissa ja ambulanssi lähtee pihasta ilman hälytysääniä. Äiti on nyt turvaverkossa, ei siitä tarvitse melua pitää. Kymmenkunta naapuria jää pihalle seisoskelemaan ambulanssin hävitessä nurkan taakse, mitä sitä nyt elämällään tekisi?

Mies seuraa ambulanssia Volvollaan, ei päästä sitä näkyvistä, vaikka paikkakunnalla ei ole kuin yksi sairaala mihin ollaan menossa. Ambulanssi pysähtyy suoraan sairaalan ovien eteen, mies joutuu jättämään Volvon parkkipaikalle. Juosten hän saapuu sairaalan eteiseen, naista kirjataan aulassa sisään. Yksi sairaanhoitaja naputtelee tiedot koneelle ja toinen lähtee viemään naista synnytyssaliin, joka nimestään huolimatta on juuri ja juuri keskiverto olohuoneen kokoinen. Mies seuraa perässä eikä ole varma pitäisikö niin tehdä vai jäädä käytävälle odottamaan. Tuhat kertaa mies on luvannut olla paikalla synnytyksessä ja nyt epäröi. Mies avaa kuitenkin oven, mistä nainen vietiin eikä pääse kunnolla sisään saliin ja hänet työnnetään takaisin käytävään vihreisiin pukeutuneen naishenkilön toimesta. Nainen osoittaa kädellään käytävälle, ”haet tuolta luukulta suojavaatteet, puet ne päällesi ja sitten tulet vaimosi tueksi”, naisella on valkoinen maski suun edessä ja se saa sanat kuulostamaan muminalta säikyn miehen korvissa. Nainen katoaa takaisin saliin ja mies katsoo suuntaan, minne nainen hetki sitten osoitti. Mies kävelee hidastellen luukulle, ei käytävällä muuta erikoista ole ja kumartuu katsomaan ikkunasta ruudun toisella puolella olevaa tyhjää tuolia. Miksi kaikki terveydenhuollon ilmoittautumisluukut on tehty kääpiöille, mies miettii?

Nainen kiroaa jalat levällään sairaalavuoteessa, kaikkialle sattuu, uusi elämä ei synny uhrauksitta. Nainen epäilee, että annettu epiduraali on plaseboa. Hetken päästä ei enää epäile, on varma siitä. Mies pitää naista kädestä vihreässä asussaan, yrittää rauhoitella toista, vaikka itsellä on maailma sekaisin. Lapsi syntyy muutamassa tunnissa, sitä mies haluaa, suvunjatkajaa. ”Seuraava on helpompi”, kätilö sanoo rohkaistakseen ensisynnyttäjää tai vain sanoakseen jotain. Äiti ei voisi keksiä mitään vastenmielisempää tähän tilanteeseen kuin synnyttää uudestaan. Vaimo katsoo miestään, jolla on vielä verinen istukka sairaalan antamien muovihanskojen otteessa. Naisen sumeinen katse minkä hän kohdistaa mieheen, ei voisi tarkoittaa vähempää.

Lapsi on syntynyt ja se on kympin lapsi, sitä odotettiin ja siitä puhuttiin illat pitkät. Isä peruu työvuoronsa ja jää äidin ja lapsen viereen sairaalaan pariksi päiväksi. Äiti ei halua isää viereen, vain lapsi kelpaa hänelle. Isä saa nukkua viereisessä sängyssä, ei tajua lähteä pois. Ei äiti sitä isälle sano, ”ei me välitetä tuosta”, hän kuiskaa vastasyntyneelle.

Aamulla isä yrittää herättää äitiä. Tökkii naista takamukseen hellästi, sitten voimakkaammin, kun ei saa reaktiota. Lopulta nainen herää miehen sorkkimiseen eikä ole siihen tyytyväinen. Äiti mulkaisee isää, pahantuottajaa, miten tuolle sanoisi, että poistuisi, ja isä kuvittelee olevansa perheen elättäjä ja puolustaja. Mitä teet siinä? Väsyneenä synnytyksestä, lapsen päästäneenä ja sitten haluat siittäjän heittää haaskoille. Mitä sanoo Jeesus? Olisiko hän jättänyt lapsen isättömäksi? Mistä 28-vuotias ensisynnyttäjä tietää. Avatessaan silmät sama äijä hymyilee huonoilla hampaillaan vieressä, painu vittuun, yrittää vaimo silmillään kertoa. Mies lähtee lopulta töiden takia ja äiti saa jäädä tytön kanssa kahden, se on tyttö, tyttölapsi.

Tyttö huutaa koliikkia ja mies vonkaa pillua, naista kiinnostaa lapsen tarpeet enemmän ja hän ottaa tytön syliin, keinuttaa sylissään ja kävelee rappuset alakertaan. Lapsi rauhoittuu mutta nainen ei halua palata vuoteeseen ennen kuin mies on varmasti nukahtanut. Ei olla rakasteltu sitten lapsen syntymän, aluksi kelpasi selitykseksi lääkärin neuvot, ei seksiä kuuteen viikkoon, nyt on mennyt kolme kuukautta. Nainen ei halua miestä jalkojensa väliin, ajatuskin inhottaa. Asiasta riidellään päivittäin, miehellä on tarpeet, niin se sanoo. Nainen tuntee itsensä pumpattavaksi barbaraksi, joka otetaan kaapista, puhalletaan täyteen käyttöä varten ja kolon valuessa limaa, laitetaan takaisin kaappiin, kunnes miehellä halut taas nousevat. Menisi vieraisiin tai huoriin, ei nainen välittäisi mutta ei sitä voi ääneen sanoa, ei sellaiseen voi antaa lupaa, rikkoisi normeja. Parisuhteen kirjoittamattomat säännöt eivät koske seksiä, mies on peto, kun sitä panettaa ja naista ei.

Mies ei tule kotiin suoraan töistä, hän tulee pari tuntia myöhemmin ja haisee kaljalta. Juo sen verran, että uskaltaa ajaa Volvollaan vielä baarista kotiin. Kaksi tuoppia, niin hän sen on laskenut. Ei poliisi pysäytä, jos ei törttöile, auto on kunnossa, kaikki valot palavat, verot maksettu, on poliisilla muitakin töitä. Vaimo mietityttää ja siitä mies puhuu baarissa kavereilleen, miehille, jotka eivät ole seurustelleet kahteenkymmeneen vuoteen. Neuvoja silti tulee ja mies uskoo niihin. Kotona hän käy jääkaapilla, ottaa sieltä oluen ja pussin lihapullia. Muuta ruokaa ei kaapissa ole, vauva pärjää maidolla, vaimo syö päivällä puistossa tavatessaan muita äitejä. Miehelle ei tee mieli kokata eikä mies omasta mielestään osaa. Mies istuu sohvalle, avaa telkkarin ja surffaa kanavia ylöspäin, kunnes löytää jotain mitä viitsii katsella. Nainen yläkerrassa, tyttö sylissään, kuulee miehen liikkeet ja näkee ne sielunsa silmin kuin elokuvassa, häntä inhottaa. Mies juo vielä muutaman oluen, ei riisu vaatteitaan ja nukahtaa sohvalle, televisio sammuu itsestään miehen jo kuorsatessa pois kevyttä humalaansa.

Mies vaatii illaksi ruokaa, oikeaa ruokaa. Vaimo antaa periksi ja lupaa tehdä jotain. Kaupassa nainen ottaa hyllystä tomaattimurskaa, sitä parempaa mitä mainostettiin televisiossa, Italian tomaatteja, parasta mitä maapallolla on tarjota. Nainen pyörittää purkkia kädessään, tekstit ovat niin pienellä, ettei niitä viitsi lukea, on lukevinaan. Viereen tulee tumma mies, ottaa samanmoisen purkin käteensä. ”Tämä on parasta”, hän sanoo naiselle vieras korostus äänessään. Nainen katsoo tummaa miestä, parransänki kasvoilla on hänestä miehekkään ja seksikkään oloinen. Mies tuoksuu hyvältä, erilaiselta kuin aviomies, enemmän hajusteita, enemmän testosteronia. ”Mistä tiedät”, nainen kysyy? ”Olen syntynyt näiden keskellä”, mies vastaa pehmeällä korostuksellaan. ”Tomaattipeltojen mies”, nainen sanoo miettimättä. ”Si, Tomato”, mies vastaa ja hymy saa koko hammaskalustonsa esiin, se on valkoinen, eheä, puhdas ja raikkaan tuoksuinen. Nainen haluaisi perääntyä mutta siltikään ei, miehessä on jotain. ”Teen pastaa”, nainen kuulee itsensä sanovan. ”Minä olen pastakeisari”, mies vastaa ja ottaa naista kädestä. ”Tomaattimurskaa kaksi”, hän sanoo ja laittaa purkit naisen koriin. Kädestä pitäen hän ohjaa naisen maitohyllylle. ”Kuohukerma”, hän sanoo ja ottaa purkin hyllyltä lasioven takaa naisen koriin. ”Tagliatelle”, hän lausuu virheettömästi makaronien edessä, siltä se ainakin kuulostaa naisen korvissa, ja lopulta tuplapaketti pekonia päätyy samaan koriin. ”Onko sipulia ja mausteita”, tumma mies kysyy? ”Pitäisi olla”, nainen vastaa. ”Pasta Carbonara”, mies huudahtaa ja nostaa käsiään kuin kapellimestari. Kassalla nainen maksaa, miehellä ei ole ostoksia, hän menee pakkaamaan ostokset muovipussiin naisen maksaessa kortilla tiskillä. Mies kantaa muovikassia ja seuraa naista puoli askelta jäljessä, nainen antaa hänen tulla perässä. Kädet vapisevat avainta sovitettaessa lukkopesään, tietäähän molemmat mihin tämä johtaa. Nainen saa laitettua päällysvaatteet naulakkoon ja sitten mies on hänen päällään, sivuillaan, joka puolella. Huulet suutelevat ihoa ja huulia, ensin ylhäältä sitten alhaalta. Mies sivuuttaa pikkuhousujen haaraosan etusormellaan ja räplää sormillaan huulilla, sitten työntää keskisormen hetkeksi sisään. Nainen on valmis, kostea. Mies työntyy sisään takki päällään, vain vetoketjun housuistaan avanneena. Hän nostaa ja työntää muutaman kerran, urahtaa ja nousee, vetää vetoketjun kiinni ja häipyy ovesta ulos. Lukon kolahdus herättää naisen, joka makaa selällään eteisen lattialla, spermaa valuen jalkovälistä, tomaattimurskat ovat kierineet muovipussista parketille.

Pasta on valmista miehen tullessa töistä, hän on tullut suoraan, baari sai jäädä tänään väliin. Mies puristaa ketsuppia nauhamakaroneille ja syö hyvällä ruokahalulla, kehuu vaimon kokkaustaitoja. Naista hävettää, ei kehtaa itse ruokaan koskea, sanoo jo syöneensä, ei malttanut miestä odottaa, oli nälkä. Tumma mies käy parina päivänä oven takana soittamassa kelloa, nainen ei avaa. Nainen vaihtaa kauppaakin, matkaa kertyy kaksi kilometriä enemmän mutta ei nainen kaupassa usein käy, ei hän toistamiseen miehelle kokkaa, vaikka mies kärttää. Mies oppii tulemaan kotiin pitserian tai Hesburgerin kautta, palanpainikkeeksi on sikspäkki olutta.

Mies on töissä mutta ei tee töitä, selaa treffipalstan naisia. Aina ne ovat niin mukavia alussa, nauraa tyhmille jutuille, puhuu pehmeällä äänellä. Sitten se ihastus on ohi, et huomaakaan ja suihin otot loppuvat, nyt suhteessa on loppunut kaikki läheisyys. Ihmisten pitäisi vaihtaa kumppania vuoden välein, pysyisi kiinnostus ja jutut olisivat uusia. Treffipalstalla on mainos, josta saa neitiseuraa heti. Mies klikkaa ja ruutu täyttyy nuorista naisista ilman rihmankiertämää. Naisten sulojen vieressä on numero mihin soittaa, jos on puutteessa. Niin se mainos sanoo, mies soita puutteessa. Ja tämä mies on, ollut jo puoli vuotta. Kuka sen huomaa, jos kerran käy huorissa? Ei vaimo ainakaan, ei mies kotona edes näe naista. Kotona ollessaan mies on alakerrassa, vaimo tytön kanssa yläkerrassa. Sohvalla mies on nukkunut jo neljä kuukautta. Mies soittaa ruokatunnilla firman vessasta mainoksen numeroon, ”Tina”, pehmeä ääni vastaa puhelimeen. ”Mihin voin tulla ja mitä maksaa”, mies kysyy? Toisessa päässä on hetken hiljaisuus, linja ratisee. ”Ei me tarjota sellaisia palveluita, voit kyllä runkata siellä, kun puhun sulle tuhmia”. Mies sulkee puhelimen ja googlaa maksullista seuraa kotikaupungistaan. Löytyy muutama, joille voi lähettää sähköpostia. Vastaus tulee ennen kuin mies kerkeää vessasta poistua, varaa aika siinä sanotaan. Mies varaa samana päivänä kello 18.30-19.00, maksaa kaksisataa euroa. Onhan se kuin hammaslääkäri, kyllä mies sen tiedostaa. Mutta kun hammas on kipeä, niin kipu pitää poistaa. Jos haluttaa, halu pitää poistaa, mies järkeilee. Nyt se halu on valtava, mutta kun ei ole pannut vähään aikaan, niin alkaa ajattelemaan kykeneekö siihen enää, pelko hiipii mieleen. Se tunne takaraivosta on poistettava, kulli saatava pystyyn miehisyyden osoituksena. Mies koittaa, miettii vaimon kanssa joskus tehtyjä temppuja ja vemputtaa pari kertaa. Kyllä se edelleen toimii, mies huomaa tyytyväisenä.

Mies on parkkeerannut autonsa ja seisoo pihalla riisuen hansikkaitaan. Talo on vanha harmaa kerrostalo, A-rappu suoraan edessä. Nainen avaa miehen soittaessa ovikelloa, oven takana on hämärästi valaistu yksiö. Huoralla on japanilainen kimono päällään, miehellä puku. Huora riisuu kimonon ja asettuu vuoteelle selälleen. Kalustusta ei huoneistossa ole, vuode, huora ja yöpöytä, jolla lamppu mistä hämärä valo tulee ja sen vieressä kondomeja. Ei huora täällä selvästikään pysyvästi asu, työpaikka. Miehellä menee aikansa riisua puku ja sen alla olevat vaatteet, kulli seisoo katsoessa huoran avointa jalkoväliä. Sinne mies tunkeutuu sukat jalassa ja laukeaa kondomiin parin työnnön jälkeen. Pillu tuntuu hyvältä, vaikka syyllisyys on syrjäyttänyt pelon takaraivossa. Se on tarkoitettu, että miehen ja naisen pitää olla näin, välähtää miehen mielessä. ”Jos saat sen uudestaan pystyyn, niin kerkeät vielä toisen varvin”, huora ilmoittaa kuin kysyisi ottaako mies kahvia. ”Ei tarvitse”, mies vastaa. Mies laukesi liian nopeasti ja häpeä saa miehen pukemaan vaatteet päälleen, hän laittaa pankkiautomaatista nostamat sileät kaksi sadan euron seteliä sängynlaidalle ja poistuu asunnosta hyvästejä jättämättä, aikaa jäi käyttämättä 20 minuuttia. Huora nukahtaa sängylle käymättä pesulla, yksiön täyttää naimisen ja kumin tuoksu.

Vaimo tekee laskelmia, miten pärjää ilman miestä. Mies katselee alakerrassa televisiota, ampumisen äänet kantavat kotiteatterin kaiuttimista yläkertaan asti. Laskelmat näyttävät positiivista, ei naisen tarvitse koskea elintasoonsa, ei ainakaan viiteen vuoteen asunnosta saaduilta rahoilla. Nainen soittaa asianajajalle. Mies pelaa videopeliä sohvalla, ampumisen äänet jatkuvat. Nainen sanoo haluavansa eron. ”Odota että pelaan tämän loppuun, kohta on savepointti”. Nainen jää paikoilleen tuijottamaan kykenemättä sanomaan mitään, hän luuli, että suhde merkitsi edes vähäsen miehelle. Hän kuvitteli mielessään dramaattista kohtausta kahden sielun erotessa, mutta mies pitää pelaamista tärkeämpänä. Nainen jättää paperit pöydälle ja kääntyy kannoillaan. Mies jatkaa pelaamista savepointin jälkeenkin.

Lapsi on kaksi vuotta, mies ja nainen ovat vanhenneet hieman, kypsyneet ihmisinä. Se näkyy kasvoistakin, vaikka kuinka rasvaisi. Talo on myymättä, ei mene kaupaksi, vaikka hintaa on pudotettu kolmeen otteeseen. Vaimo asuu talossa ja joutuu hakemaan toimeentulotukea, sossu painostaa myymään talon. Miehellä on vuokrakaksio huonossa kaupunginosassa elementtitalossa. Rahasta ei ole miehellä puutetta mutta elämänlaadussa olisi parannettavaa. Mikä meni pieleen, kysymys paistaa entisen pariskunnan kasvoilta mutta sitä ei kysytä ääneen? Molempien mielessä on käynyt paluu yhteen muttei kumpikaan sitä esiin tuo, antaa kuolleiden olla. Lapsi jää äidille, isä saa tavata, joka toinen viikonloppu. Tomaattimurskat on kerätty parketilta.