Armeija


Poika on 19 kesäinen ja baarin ovella, lasiovi tarroitettu umpeen tuopinkuvilla ja houkutusteksteillä. Pari finniä, toinen leuassa ja toinen otsassa loistavat punaisena maidonvalkealla iholla. Parta on ajettu tai se ei vielä kasva, varmasti ei voi sanoa mutta minkäänlaista sänkeä ei ole näkyvissä soikeissa kasvoissa, joissa harmaat silmät ovat sijoittuneet hieman liian kauas toisistaan. Poika on pitkä ja raamikas, painaa 88 kiloa ja hän tarraa ovenkahvaan, ovi on kevyt aukaista nuoren miehen lihaksille. Nyt hän huomaa vanhemman miehen takanaan, pitää ovea auki vanhan miehen tulla. ”Kiitos” vanhus virkkaa ja ottaa lakin päästään, lakin alla on muutama valkoinen haiven, ei sitä voi tukaksi sanoa parhaimmalla tahdollakaan, mutta valkoista partaa ja viiksiä on vaikka pojallekkin jakaa. Pyöreät silmälasit saavat ukon näyttämään professorilta. Maanantaina ei ole portsaria jolle jättää päällysvaatteita eikä siten tarvitse vitosta, mitä antaa ei mistään. Poika istuu baaritiskille ja tilaa oluen, baarimikko haluaa nähdä paperit. Poikaa vituttaa papereiden syynäys, omasta mielestään hän näyttää ikäistään vanhemmalta. Vanha mies tulee vessasta ja istuu myös baaritiskin ääreen, kaksi penkkiä jää väliin nuoreen mieheen. Vanhus tilaa viskiä jäillä, ”Johnnie Walkeria”, hän sanoo. ”Leikatut viinat join Mannerheimin syntymäpäivillä, eikä maistunut niin nyt vain täyttä viinaa”. Ei poika tajua mistä vanhus puhuu, höperö taitaa olla. Poika juo oluttaan ja jalka käy, rummuttaa istuimen teräsrengasta. Vanhempi mies kuuntelee jalan tekemää ääntä kunnes ei malta olla kysymättä. ”Mikä painaa mieltä?”. Poika siemaisee tuopistaan, laskee sen tiskiin vähän liian kovaa, niin että se kolahtaa äänekkäästi pohjan tavatessa pöydänpinnan. ”Armeija”, poika vastaa. ”Mitä siitä?”, mies kysyy. ”Parin tunnin päästä pitäisi mennä”, poika vastaa ja katsoo tuoppinsa pinnalla olevia kuplia, ne hajoavat ja yhdistyvät isommiksi. ”Olin minäkin väessä aikoinani”, vanhus sanoo ja silmissä syttyy kipinä, ei poika sitä huomaa. Poika ei jatka alkanutta jutustelua, tuijottaa oluen pintaa. Sen hupeneminen tarkoittaa ratkaisevaa elämänmuutosta. ”Mihin joukko-osastoon nuori mies on menossa?” vanhus kysyy. ”Panssarivaunuun, Parolaan”, nuori vastaa. ”Laguksen joukkoja”, vanha virkkaa. ”Kovaa porukkaa”, hän jatkaa. ”En tiedä, olisin halunnut Santikseen. Olisi ollut lyhyemmät välimatkat”, poika vastaa. ”Ne sanoo, että ei kannata olla vapaaehtoinen, joskus kannattaa. Usko vanhaa miestä ja haistele siellä ilmaa niin pärjäät. Minäkin menin Syvärille asti ja tulin sieltä hengissä takaisin, oli siinä välimatkaa”. Ei poika tiedä missä on Syväri, mutta tajuaa että vanhus on ollut sodassa. ”Olet sitten ryssiä tappanut”, poika kysyy. ”Sinnepäin ammuin, ehkä joku luoti osui, en tiedä”, vanhus vastaa. Poika juo tuoppinsa loppuun ja tekee lähtöä, tervehtii vanhempaa käden liikkeellä. Vanhempi laittaa käden lippaan, se ei nuorta naurata.
Poika matkustaa metrolla rautatieasemalle ja katselee Hämeenlinnaan lähteviä junia isolta taululta. Puoli tuntia, kerkiää kaljalle Elieliin, se on nurkan takana oikealla. Lippua ei tarvitse ostaa, valtio lähetti litteran ja palvelukseenastumismääräyksen samassa kuoressa. Poika juo oluensa, saa istua yksin. Ravintolassa on vain muutama muu aamukaljalla ja joitakin junaa odottavia kahvilla. Poika siemaisee kolmannestuopin yhdellä huikalla ja lähtee ravintolasta, pistää varmuuden vuoksi juoksuksi vaikka aikaa on viisi minuuttia ja juna raiteella kuusi, ihan pääovien edessä. Pitkä sininen pikajuna seisoo laiturissa ja poika hölkkää sen viertä, pääsee ravintolavaunun kohdalle ja nousee siitä junaan. Juna lähtee pojan tilatessa olutta kivannäköiseltä nuorelta tytöltä, eikä tyttö edes kysy papereita, hymyilee vain. ”Yhdeksän markkaa”, tyttö ilmoittaa. Poika kaivaa lomppakkonsa farkkujen takataskusta ja maksaa kympin setelillä, siinä on kuvattuna Paavo Nurmi. Rahaa pojalla on, 3000 markan inttilaina ja lopputili kesälomarahoineen tilillä. Poika käy oluiden välillä tupakilla junanvaunujen välisessä tilassa, siinä jalkojen alla metallilevyt liikkuu junan liikkeiden tahtiin ja kolke kuuluu suoraan pyörien osuessa raiteiden liitoskohtiin. Poika palaa ravintolavaunuun tupakan tumpattuaan ja tilaa toisen tuopin. Kirjeessä mikä tuli armeijalta pojalle, lukee että pitää olla varuskunnassa ennen kahdeksaa ja mielellään selvinpäin. Nousuhumala nostaa päätään eikä poika kirjeen ohjeista enää suuremmin piittaa. Poika ei ole tottunut alkoholin kanssa läträämään, autot ja ystävät ilman viinaa vieneet viikonloput.
Konduktööri saapuu vastapäisestä ovesta ”kaikkien matkaliput”, hän huutaa heti ovelta. Ennen poikaa nuori pariskunta kaivaa laukustaa liput, konduktööri silmäilee niitä hetken ja hyväksyttyään näkemänsä leimaa ne. ”Hyvää matkaa”, hän sanoo ja ojentaa liput takaisin miehelle. Poika on kaivanut litteransa valmiiksi povitaskustaan ja näyttää lippua konnarille hänen tultua kohdalle. ”Vai inttiin on matka”, Konduktööri sanoo, näkeehän se että on valtion lippu kyseessä. ”Ohi on”, sanoo nuori konnari ja vetää käden VR:n koppalakin reunaan. Hänestä se on hauska vitsi, pojasta ei.
Poika torkahtaa junaan ja olisi varmaan matkustanut Tampereelle, mutta konnari muistaa pojan litteran ja huomasi tämän humalatilan. Konnari käy katsomassa ja herättää pojan ennen Hämeenlinnaa. Intissä kaikki on yhden puolesta ja yksi kaikkien, konduktöörissä asuu pieni Aramis. Poika on sekaisin astuessaan Hämeenlinnan junalaiturille. Puinen asema on pieni ja vaaleaksi maalattu. Poika kiertää aseman ja seisahtuu bussipysäkille, missä lukee Parola, sinne poika on menossa. Hän katsoo aikatauluja ja jos nyt oikein ymmärsi niin seuraava bussi lähtee kahden tunnin kuluttua. Poika huojuu jaloillaan hetken, nojaa sitten tolppaan ja lopulta istuu maahan, siihen nukahtaa.
Poika herää jonkun ravitellessa häntä olkapäästä. Aurinko paistaa mutta se ei kerro mitään kesäkuussa. ”Palvelukseenastumismääräys”, hokee ravistelija. On pojalla semmoinen ja kaivaa sen repustaan intomielen nähtäville. ”Alokas on tulla Suomen armeijaan ja tuommoisessa kunnossa! Mikä helvetti teitä vaivaa? Vastatkaa alokas, intomieli huutaa niin että sylkeä roiskuu pojan kasvoille. Poika vastaa lyömällä intomieltä nyrkillä nenään, joka huomaa katselevansa taivaalla paistavaa aurinkoa selällään katukivetyksellä. Sotilaspoliisi nousee maasta, nostaa lakkinsa ja puistelee pölyjä univormustaan. ”Viedään tämä alokas putkaan”,hän sanoo rauhallisella äänellä kaverilleen, joka on pamppu kädessä valmiina lyömään. Kukaan ei puhu mitään sotilaspoliisin taluttaessa pojan maastoauton takapenkille. Poika ei pistä vastaan, ei kukaan huuda tai tuupi ja tällä kyydillä hänen käsittääkseen pääsee varuskuntaan, sinne minne oli menossakin. Auto nytkähtää liikkeelle ja poika nukahtaa takapenkille. ”Ollaan päävartiossa”, sotapoliisi huutaa ja ravistaa poikaa olkapäästä, on saanut itseluottamuksensa takaisin vaikka nenää särkee. Pitää mennä näyttämään sitä otille, hän ajattelee poikaa herätellessään. Viimeksi poikaa ravisteli taksikuski ja sanoi, että ollaan kotona, se oli mukavampi herätys kuin tämä, vaikka ei ole hyvää tapaa herätä kesken nukkumasta humalaansa pois. Poika herää, nousee autosta ja kävelee rappuset ylös päävartioon sotapoliisin saattaessa. ”Palvelukseenastuja ja rähinöitsijä, umpihumalassa, herra vääpeli”, sotapoliisi ilmoittaa vartion päälikölle. ”Mistä te löysitte alokkaan alikersantti”, vääpeli kysyy. Sotapoliisi tuskin pysyy nahkasaappaissaan, jotka on aamulla lankannut kiiltäviksi. ”Rautatieasemalta, herra vääpeli, oli sammunut sinne”. ”Se oli sitten alokkaan paras paikka pakoilla Suomen armeijaa, niinkö alikersantti?” ”Ei niistä tiedä, herra vääpeli”. ”No niin, alikersantti jatkaa tästä, poistukaa!” Alikersantti lähtee tieden tehneensä hyvän teon, se palkitaan vielä. Poika jää humalassa seisomaan vääpelin eteen, joka mittailee häntä katseellaan. ”Mihin alokas on menossa?”, vääpeli kysyy. ”Tässä paperissa lukee PsvK II, en tiedä mitä se tarkoittaa”, poika sammaltaa. ”Sinne pitää mennä…päästä”, poika jatkaa. ”Eiköhän se onnistu”, vääpeli sanoo ja tarttuu puhelimeen. Vääpeli puhuu hetken puhelimessa, laittaa luurin paikalleen ja kääntyy pojan puoleen. ”Kello on puoli kymmenen illalla, panssarikomppaniassa on vain päivystäjä paikalla, joka ei voi tulla teitä hakemaan. Itse lähetin jippopartion pois, joten alokas teidän pitää itse kävellä komppaniaanne. Ovesta vasemmalle, mäki alas 150 metriä ja sitten oikealle. Siinä on pitkä rakennus, kasarmit. Se keskimmäinen ovi on toinen vaunukomppania, osaatteko?” ”Enköhän”, poika vastaa ja jää silti notkumaan paikalleen. ”Toimikaa alokas!”, vääpeli huutaa. Poika lähtee, ovesta vasemmalle johtaa sateen kastelema asfaltti. Sinne poika kävelee ja vaikka on humalassa niin tietää koska kääntyä oikealle. Pitkä tumma rakennus, ikkunat ilman valoja, ei sitä voi missata. Ovien kohdalla on valot ja keskimmäisestä poika astuu sisään. Poika nousee rappuset ja saapuu tiskille, jonka takana on sotilasasuinen mies kuparilaatta kaulassa. ”Tervetuloa armeijaan, teillä on huomenna mukava päivä”, hän sanoo hymyillen ja johdattaa pojan tupaan nukkumaan. ”Upseeriainesta”, vääpeli toteaa päävartiossa. ”Tuollaisia armeija tarvitsee, upseeriainesta”, vääpeli myhäilee ja rutistaa pojasta tehdyt paperit mytyksi. Ne päätyvät roskakorin pohjalle.
Tyttö saapuu portille jo aamupäivällä, poika on silloin vielä Elielissä. Tytöllä on kamat haettuna varusvarastolta ja kaapissa viikattuna, poika on vieläkin baarissa. Tyttö on vapaaehtoinen, pojalle on tullut käsky. Tyttö on tuvassa yhdentoista muun tytön kanssa, kaikki haluavat palvella Suomea. Pojan tullessa päävartioon tyttö on jo ollut armeijan sängyssä monta tuntia, uni ei vain tule silmään. Aamulla pojalle haetaan armeijan vermeet, hän riisuu itsensä alastomaksi kaikkien niiden edessä joita ei tunne, vaikka muut ei katso, se hävettää. Muut ovat vaihtaneet armeijan harmaisiin jo eilen. Poika ottaa punkan, sen viimeisen mikä oli vapaana ja missä nukkui pois humalaansa ennen herätystä. Ja alikersantit ottivat kaiken irti tästä ensimmäisestä herätyksestä. Pojalla on krapula, mutta se ei tunnu nyt suurimmalta murheelta, se jää jotenkin taka-alalle harjoitellessa asentoja, taakse poistumisia, marssimista, rivin tekoa, jonon tekoa, arvomerkkejä, aseita. Päivä on täynnä ohjelmaa, tupaan päästään takaisin vasta ilta seitsemältä. Senkin jälkeen alikessut hypyyttää, ovat ensimmäistä päivää esimieasemassa ja sen huomaa.
Tyttö on valinnut sängyn oven vierestä, ei tiedä vielä että siitä joutuu ilmoittamaan huomion huutamisen jälkeen. Mutta se sopii tytölle, hän haluaa että huomataan. Tyttö haluaa edetä armeijassa, vähintään alikersantiksi, mieluummin vänriksi tai aktiiviupseeriksi. Tyttö on Jyväskylästä, pelannut pesistä ja voittanut kolme Suomen mestaruutta. Tyttö pyrki urheilujoukkoihin, mutta Parolaan päätyi. Vapaaehtoinen niin aina voi keskeyttää, mutta ei tyttöä ole veistetty siitä puusta. Jos ei lyödä palloa niin lyödään vihollista, niin tyttö sen ajattelee. Tyttö on kova, on aina ollut, pärjännyt miesten kanssa ja nussinut niitä, ne ei häntä. Ei ole tuntunut aina oikealta se nussiminen, mutta ei ole ollut muutakaan.
Tyttö istuu tuolilla armeijan vermeet päällä, edessä on iso ikkuna josta näkyy kaksi kuusta, yksi mänty ja kolme koivua. Männynjuurella on tupakkipaikka ja siellä on muutama likka istumassa. Tyttö pyytää päivystäjältä lupaa mennä tupakkapaikalle, saa sen kun tunnistaa sotilasmestarin arvomerkit. Tyttö pääsee ja istuu pölkylle vaikka ei polta, hän hengittää varuskunnan ilmaa ja täyttyy siitä. Tyttö on siellä missä pitääkin.
Poika haluaa pois vähimällä palvelusajalla, kyllä hän palvelee koko ajan, loppuun asti, kusipäät lopettaa kesken. Poika yrittää olla huomaamaton, mutta kyllä hänet huomataan. Viisas ei ole tarpeeksi viisas näyttelemään tyhmää, lukio on käyty ja se lukee papereissa. Tyttö on käynyt ammattikoulun autonasentajalinjan ja juoksee kentällä kunnes ei jaksa enää. Vääpeli käskee jaksamaan ja tyttö konttaa, ase roikkuu rinnan alla raapien maata. Viiden minuutin tauko ja tyttö juoksee taas. He hyökkäävät pojan joukkoja vastaan ja häviävät, sotatuomari määrää. Poika tähtää ja näkee tytön tähtäimen läpi, ei ammu. Ei edes simulaationa naisia, poika ajattelee. Mitä jos tulisi venäläinen nainen sodassa vastaan, ampuisiko, hän ajattelee. Olisiko pakko niin kuin väittävät? Ryssä rynkyn kanssa mutta nainen. On kotona opetettu että ei saa lyödä naista, saako ampua? Olisi hyvä jos sotia käytäisiin vain miesten kesken, tai parempi jos ei kenenkään kesken. Tyttö näkee pojan mättään takana, huutaa sarja ja tähtää poikaa. He ovat metrin päässä toisistaan, silmät kohtaavat.
Poika on sotkussa, tyttö toisessa pöydässä, molemmat vilkuilevat toisiaan. Tyttö miettii vaikuttaako se uraan jos tapaisi poikaa, poikaa ei sotilasura kiinnosta, tyttö kiinnostaa enemmän. Nyt vain katsellaan, ei muuta. Mehun juomiseen ja munkin syömiseen menee kuitenkin tunti entisen 20 minuutin sijaan. Poika lähtee lopulta panssarikomppaniaan, tyttö pioneereihin. Seuraavana iltana poika juo mehua puolen litran tuopista, tyttö tulee kavereidensa kanssa ja menee heidän mukana, katseet kohtaavat silti. Illalla sotkun ulkopuolella poika ottaa kiinni tytön asepuvusta, tyttö riuhtaisee itsensä irti. Katseet kohtaavat, niissä on vihaa, pelkoa ja intohimoa. ”Huomenna”, sanoo tyttö ja lähtee. Poika ei seuraa, armeijassa sana tarkoittaa sitä mitä on sanottu, ei piilotettuja mahdollisuuksia rivien välissä.
Aamulla on tetsausta, sapuskan jälkeen teoriatunteja. Poika meinaa nukahtaa tuoliinsa perunoiden ja sitkeiden lihasuikaleiden sulaessa vatsalaukussa. Ruokailun jälkeen ei saa juosta, joten on sotilasteoriaa luokkahuoneessa. Mikä on tärkeintä sotilaalle? Rynnäkökivääri, ravinto ja lepo, sen poika oppii luennolta. Luento loppuu ja miehet pääsevät tupakalle, poika istuu kuusipölkyllä, sytyttää tupakkiaan. Vasemmalla on vaunu nostettu jalustalle, maalattu beesiksi ja hakaristi kylkeen. Näyttää se hyvältä tykkineen päivineen, ei siinä mitään. Poika imee tupakkaansa ja nostaa katseensa ylös, tummat pilvet täyttävät taivaan ja siltä pojasta tuntuu, mustalta, vuosi täällä, voi perkele. Poika menee takaisin sisään, ilmoittaa tulonsa päivystävälle alikersantille ja jatkaa tupaan. Siellä on Martti, Erkki ja seitsemän muuta keiden nimiä poika ei tiedä. Maailma on musta ja sinvalkoinen. Tee siinä haluamasi, yläpuolelta tullaan päälle, vieressä makaa mies, joka on valmis juoksemaan käskystä. Poika rupeaa nukkumaan käskyn tullessa, kuten kaikki muutkin. Vartin päästä tulee hälytys, kaikki käytävälle, varustus smurffipuku, mustat kalsarit ja nahkasaappaat, villainen talvihuppu ja nahkavyö. Runkkupuvut lähtevät vauhdilla päältä ja varustus vaihtuu, tätä on harjoiteltu viime päivät. Käytävän täyttää kolmesataa mustanaamiota, onhan se hauskaa, pojallakin suu leviää virneeseen. Ei tälläista saisi tehdä, simputuksen kriteerit se täyttää mutta jos se on kaikista hauskaa, voiko sen sallia? Ei siitä kukaan valita kenellekkään, ei nyt eikä jälkikäteen.
Seuraavana päivänä palveluksen jälkeen poika munaa päivystäjänpöydällä, vastaa majurin ruusukkeeseen kapteeni ja joutuu takaisin tupaan, vartin päästä saa yrittää uudestaan sotkuun pääsyä. Tyttö varmasti häipyy hänen istuessa täällä, poika hermoilee. Rannekellon viisarit liikkuvat tuskallisen hitaasti paikassa missä aika on muutenkin pysähtynyt. Uusi yritys ja poika ilmoittaa pöydän edessä itsensä sotilaskotiin, olo helpottuu saadessan ylikersantin natsat pahvilapulla silmien eteen ja luvan saatuaan pinkaisee juoksuun kohti sotkua. Juokseminen on helppoa, henki kulkee tasaisesti, kunto on noussut kolmessa viikossa kohisten. Poika hiljentää kävelyksi ennen sotkun pihaa, ei halua kuunnella huuteluita mitä varmasti tulisi juoksevalle mopolle.
Tyttö on kavereidensa kesken nurkkapöydässä mehulla ja munkilla. Pojan tupakavereiden pöytä on aika kaukana tytön pöydästä, mutta sinne on mentävä, muuten heräisi epäilys mitä nyt ei tarvita sekoittamaan tuvan elämää. Katseet kohtaavat kaukaakin ja pojan juotua kahvinsa hän lähtee ulos tupakalle. Poika istuu tupakkakatoksen puisella reunalla ja imee savuketta posket lommolla. Tyttö naputtaa poikaa sormella selkään. ”Lähtisikö alokas mukaan”, hän kysyy. Pari gonaa viheltää ja muutkin tupakkapaikalla reakoivat tytön kysymykseen erinäisin äänähdyksin. Poika punastuu mutta tyttö vain katsoo kysyvä ilme kasvoillaan poikaa. Poika heittää puoliksipoltetun savukkeensa tuhkakupin virkaa tekevään puoliksi leikattuun tynnyriin ja tiputtautuu tytön vierelle, he lähtevät yhtä matkaa sotkun polulle. Tyttö vie poikaa vaunuhallien taakse ja sieltä metsikköön. Parinsadan metrin tarpomisen jälkeen metsästä löytyy punaiseksi maalattu vaja, ovi on auki ja majassa vain rispaantuneita styrox-levyjä hujan hajan. ”Löysin tämän eilen tetsatessa. Kurkistin sisään ohijuostessa ja totesin että olisi täydellinen paikka meille”, tyttö sanoo silmät innosta kiiltäen. ”Loistava paikka”, poika myöntää. He istuvat valkoisen styrox-levyn päälle vierekkäin ja katselevat toisiaan, silmät kohtaavat, huulet kohtaavat, kieli tekee retken toisen suuhun ja kädet kietouvat selkien taakse. Ei puhuta mitään, riisutaan vain vaatteet kuin yhteisestä sopimuksesta ja naidaan. Tyttö ratsastaa ja poika nauttii, poika koettaa päästä taakse, mutta tyttö sanoo ettei ole takaapantava koira ja poika antaa tytön ohjata kerran haluaa. On poika sen verran naisia tavannut näissä merkeissä, että tietää vaatimusten pahimmillaan lopettavan koko hyvään vauhtiin päässeen seksiaktin. Jälkeenpäin poika polttelee tupakkia ja tyttö makaa vieressä, katselee pojan liikkeitä ja ilmeitä. ”Mitä käytät, niin kuin ehkäisynä”, poika kysyy tumpattuaan savukkeensa puulattiaan, styrox-levyn viereen. ”En mitään”, tyttö kiusoittelee ja pojan ilme muuttuu. Tyttö nauraa heleää naurua ja poika rentoutuu, ”pillereitä”, tyttö sanoo naurun lomassa. ”En kai mä täällä paksuksi pamahda, aion päästä upseeriksi, vähintään vänrikiksi”, tyttö sanoo. ”Mä aion päästä kotiin mahdollisimman nopeasti”, poika vastaa. Tyttö katselee poikaa kummissaan mutta ei sano mitään. Hetken päästä hän jatkaa ”tavataanko täällä huomenna, jätetään sotku väliin”, hän kysyy. ”Kyllä tää mehut ja munkit voittaa”, poika vastaa. ”Munkkeja on tarjolla”, tyttö nauraa omalle vitsillen ja poika halaa tyttöä nauraen. Vartin päästä molemmat ovat jo omissa tuvissaan. Poika ei saa yöllä kunnolla unta vaikka päivä oli raskas.
Tyttö ja poika tapaavat melkein joka ilta punaisessa vajassa, aina ei edes panna, ollaan vaan vierekkäin ja puhutaan pääasiassa intistä. Poika suorittaa tehtävänsä armeijassa paremmin, koska tyttö arvostaa sitä. Pojalla on rinnassa ampumamerkki ja juoksumerkki niin kuin tytölläkin. Poika ei niitä kehtaisi käyttää, mutta tyttö pitää niitä arvossa. Peruskoulutuskauden lopussa alkaa mopoleiri, poika viedään Rovajärvelle, tyttö Niinisaloon, tulee kahden viikon ero. Tyttöä ei harmita, sotimaan pääseminen vie voiton pojan tarjoamasta ajasta, poikaa harmittaa tytön asenne yhdessäoloon ja ero, eikä kaksi viikkoa talvella teltassa muutenkaan houkuta.
Poika heittää repun maahan kuorma-auton lavalta. Se tömähtää Parolan hiekkaan kasarmin takana. Sotilaat ovat väsyneitä ja likaisia, saunassa on käyty viimeksi viikko sitten. ”Jokainen sotilas suihkuun, tupien siivous ja lomatarkastus, aikaa kolme tuntia, toimikaa”, komppanian vääpeli huutaa pihalla ja se saa väsymyksen väistymään, miehet ryntäävät tupiinsa. Poika käy suihkussa, hankaa kahden viikon nuotionhajun nahastaan saippualla ja shamppoolla. Kuivattuaan ja puettuaan hän haluaisi lähteä käymään pioneerikomppaniassa, mutta ei siihen ole mahdollisuutta, harja odottaa käyttäjäänsä.
Alokkaat seisovat komppanian käytävällä lomapuvut päällä. Vääpeli huutaa nimiä ja myöntää jokaiselle kaksi leirikuntoisuuslomaa. ”Loma kestää sunnuntai-iltaan ja maanantaina teidät sijoitetaan jatkokoulutukseen, osa jää tänne panssarimiehiksi, osa lähtee muualle erikoiskoulutukseen. Ja joka iikan on paras olla rivissä maanantaina, siitä bundesta jää varmasti kiinni”. Komppania hörähtää vääpelin sanoille ja poistuu vasemmalta lähtien ovista lomille. Ulkona poika suuntaa suoraan pioneerikomppaniaan. Käytävät kumisevat tyhjyyttään pojan noustessa rappuset päivystäjän pöydälle. ”Etsin alokas…”, poika aloittaa mutta ei pääse loppuun asti. ”Mopot on lomilla, lähtivät jo eilen”, päivystävä alikersantti sanoo ja keskittyy lehteensä. ”Kiitos, herra alikersantti”, poika vastaa ja lähtee, armeijassa ei tehdä lisäkysymyksiä päivänselvistä asioista. Ei pojalla ole tytön puhelinnumeroa, ei osoitetta, vain nimi ja kotikaupunki Riihimäki. Poika päättää odottaa maanantaihin, sitten varmasti näkee tytön. Ehkä päästään samalle aliupseerikurssille, hän haaveilee.
Komppaniassa huudetaan herätys, maanantaiaamu. Ilmassa on sähköä vaikka suurin osa tietää tai arvaa mihin joutuu jatkossa. Kapteenin ovi käy tiuhaan, miehiä lappaa sisään ja ulos ja viimein tulee pojan vuoro. ”Onneksi olkoon alokas, loistavasti palveltu peruskoulutuskausi ja siitä palkintona jatkatte aliupseerikoulussa. Tyhjennätte punkkanne ja kasaatte kaapista varusteenne päiväpeittoon. Ilmottaudutte aliupseerikoulun tiloissa tänään ennen kello kuuttatoista, toimikaa”, kapteeni sanoo ja pistää pojan kansion vasempaan pinoon ottaen toisella kädellä uuden kansion oikeasta pinosta. ”Santala”, kapteeni huutaa pojan avatessa oven ulos mennessään.
Poika menee suoraan ulko-ovista pihalle, laittaa lakin päähänsä ja juoksee pioneerikompaaniaan. Siellä on sama ruljanssi menossa eikä poika ala päivystäjältä kyselemään, raukka yhtä hukassa kuin alokkaat. Poika tietää missä on tyttöjen tupa, tyttö on kertonut monta kertaa kuinka he ovat viimeinen tupa vasemmalla, pisin matka vessaan, suihkuun, ilmoittautumaan, kaikkialle mitä maailma pitää nyt sisällään. Sinne poika kiirehtii, tuvan ovi on auki ja sieltä kuuluu kikatusta. Poika kurkistaa ovelta, silmä ei löydä tyttöä muiden joukosta, pitää kysyä. ”Alokas Aapa”, hän kysyy ovelta ja saa tyttöjen mekastuksen loppumaan, kaikki katsovat poikaa joka on unohtanut verikauhan päähänsä sisätiloissa. Hetken hiljaisuus ja sitten iso, lihaksikas vaaleahiuksinen tyttö avaa suunsa. ”Se lähti maitojunalla kotiin”, amatsoni sanoo. ”Se ei päässy aukkiin niin lopetti”, ruskeahiuksinen, lettipäinen tyttö lieventää. ”Se lähti palauttamaan kamoja tunti sitten, vois olla vielä varusvarastolla”, lyhythiuksinen tietää kertoa. Poika lähtee juosten, tönäisee kahta pioneeria käytävällä ja saa peräänsä huutoja. Poika juoksee kovempaa kuin ikinä armeija-aikanaan, asfaltti tömisee nahkasaappaiden alla. Varusvarastolla on hiljaista, pari huoltomiestä notkuu tiskin takana ja pelaa nopilla yatzia. ”Muistatteko onko alokas Aapa palauttanut varusteensa tänään”, poika kysyy toiselta nopanheittäjältä. ”Se hyvännäkönen likka, joo muistan kun oli päivän ainut varusteiden palauttaja”, pelaaja sanoo ja merkitsee tulosta kolmesta samasta ruutuvihkoon. ”Onko siitä kauan”, poika tenttaa. Mies laittaa vihkon pöydälle ja nousee tuoliltaan. Käy ottamassa hyllystä lomakkeen, lueskelee sitä hetken ja sanoo, ”tasan 42 minuuttia sitten tämä on allekirjoitettu”.
Poika juoksee sotkuun, se on lähes tyhjä eikä tyttö ole siellä. Poika odottaa panssarikomppaniassa jos tyttö tulisi sinne, ei tule. Kello 15.30 hän nostaa päiväpeittosäkin olalleen ja lähtee aliupseerikouluun, muutaman kuukauden päästä säkki siirtyy upseerikoululle ja sieltä kadettikoululle, mutta siinä välissä pojasta on tullut mies.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *