Koulu

Kello soi, Mikki Hiiren valkoisen hansikkaan peittämä tassu osoittaa ylös kohti kahtatoista ja toinen lyhyempi alaviistoon seitsemää. Poika haluaisi kellosta eroon mutta äidistä se on söötti. Huone on muutenkin jäänyt jälkeen pojan kehityksestä, vuoteessa on formulalakana, formulapussilakana ja formulatyynyliina. Niissä hymyilee Juan Bablo Montoya kypärä kainalossa ja Williams vierellä. Ikkunaverhoissa on iloisia kettuja valkopäisine häntineen ja seinätapeteissa kuumailmapallot kannattelevat elefantteja. Kontrastia luo Iron Maidenin juliste, missä luuranko kantaa repaleista Union Jackia, pojan suosikkibändi. Muuten huoneen sisutus on kuin kenellä tahansa pojan ikäisellä koulupojalla, kirjoituspöytä, jolla kannettava lepää suljettuna vieressään iPhone, kaksi kaappia täynnä t-paitoja, collegeita, verkkareita ja farkkuja, sänky ja säkkituoli, lattialla pyöreäksi muovista kudottu matto, kierrätystä sanoo äiti, muuten olisi Itämeressä. Parempi olisi siellä poika ajattelee, matto tuntuu ikävälle paljaalle jalkapohjalle. Poika täytti juuri neljätoista ja käy Pertunrinteen yläasteen kahdeksatta c-luokkaa, teinitytöt kiinnostavat enemmän kuin ketut verhoissa, jopa ne elefantin kokoiset. 
Poika pukee siniset farkut, missä vaaleampia raitoja siellä täällä ja collegen, siinä lukee University of Kalifornia rintamuksessa. Poika on niin kapea, että näkyy vain sity of Kali. Paita on punainen ja teksti sinisellä, äiti pitää huolen siitä, että vaatteet ovat puhtaita ja silitettyjä. Poika avaa huoneensa oven, ulkopuolella on kyltti ’yksityisalue’ ja sitä se tarkoittaa, teini-iän kynnyksellä pitää olla oma luola mihin kukaan ei tule ilman lupaa. Poika menee vessaan, laittaa oven lukkoon, pissaa pönttöön ja vetää vessan, pesee hampaansa sähköhammasharjalla ja mintun makuisella Pepsodentilla, kampaa vaaleat ohuet hiuksensa ja lähtee alakertaan aamiaiselle. Keittiössä on äiti, kahvi ja paahdettu leipä tuoksuu ilmassa. Isä on jo lähtenyt töihin, sanomalehti on jätetty ruokapöydälle auki urheilusivujen kohdalta. ”Ota muroja, maito on jääkaapissa”, äiti sanoo kääntymättä. Tajuaakohan äiti, että tietää missä lapsi on, vaikka ei näe häntä? Se on sama kuin koira tietää, että olet hereillä aamulla sängyssä, vaikka et ole liikkunut tai aukaissut silmiä, vaisto tai jokin kertoo niille, kuudes aisti. 
Poika ottaa muroja ja maitoa, erottaa sanomalehdestä viimeisen osion ja etsii takasivulta sarjakuvat. Syöminen ja lukeminen kestää ja kestää, poika lukee samoja sarjakuvia uudestaan ja uudestaan. ”Lähdeppäs nyt, ettet myöhästy”, äiti sanoo ja katsoo mikroaaltouunin kelloa. Sen punaiset digitaaliset numerot näyttävät kymmentä vaille kahdeksaa. Poika valuu tuolilta lattialle kuin selkärangaton käärme ja menee eteiseen pukemaan hitaasti talvitakkia päälleen. Äiti hoputtaa uudelleen, on lähdettävä, vaikka myöhästymällä voisi välttää ikävyydet. Ei äiti sitä tiedä eikä sitä äidille voi kertoa.
Ovi kolahtaa kiinni takana, lukonkieli napsahtaa koloonsa. Tämä kuulostaa pojasta joka aamu joltain peruuttamattomalta. Reppu painaa selässä enemmän kuin yleensä, siinä on mukana myös henkinen taakka kannettavana. Kolme kirjaa, laskutaito, historia, uskonto ja käsiase, isän revolveri. Isä sanoi vuosia sitten näyttäessään sitä pojalle, että se on Buffalo Billin Coltti. Ei poika isää usko, epäilee että isä on kusettanut poikaa, tai isää on kusetettu. Kromattu, kiiltävä rulla on täynnä patruunoita, kuusi kappaletta kuparinvärisiä, teräväkärkisiä lieriöitä. Poika tarkasti panokset ennen kuin pakkasi aseen reppuunsa. Revolveri on Mauser Hunter, riistan lopetusase. Isä on jäsenenä paikallisessa metsästysseurassa ja käy harvakseltaan ukkoporukassa metsällä. Ei ole isän tarvinnut Mauseriaan käyttää, yhtään isompaa kaatoa ei ole tilille kertynyt. Muutaman riekon ja metson ja kerran jäniksenkin isä on kotiin tuonut. Äiti ei suostunut niistä mitään laittamaan, ”jos nyljet itse niin voin jäniksen pataan laittaa”, äiti sanoi ja jänis jäi ulkovarastoon roikkumaan, kunnes päätyi lopulta bioroskikseen. Yleensä isä tulee sunnuntaina metsältä tyhjin käsin krapulassa ja nukkuu loppupäivän. Äiti ei tästä tykkää ja siksi isä siellä harvakseltaan käykin. Kivääri ja haulikko ovat lukitussa kaapissa autotallissa mutta revolveria isä säilyttää lainvastaisesti makuuhuoneen kaapin ylähyllyllä. Murtovarkaiden takia, hän selittää äidille. ”Ei sitä kerkeä hädän hetkellä lukitusta kaapista autotallista hakemaan”, hän järkeilee äidille. Äiti ei tykkää tästäkään mutta antaa periksi, ase jää komeron ylähyllylle. Siellä se lojuu odottamassa, että jotain pahaa tapahtuisi, vaikka on tarkoitettu vain eläinparan tuskista päästämiseen. 
Eilen Tuukka tuli välitunnilla koulussa päälle, haukkui poikaa homoksi ja löi. Ei poika ole homo, hän tykkää Riikasta. Ei sitä tosin voi sanoa ääneen, että tykkää Riikasta, ei ainakaan Tuukalle. Tuukka löi niin että huuli halkesi, verta valui paidalle mutta takki säästyi vetoketjun ollessa auki. Äidille joutui selittämään kaatumisesta jalkapallokentällä, vaikka kausi on jo ohi, ensilumi satoi eilen aamulla ja suli yöllä pois. ”Eihän teillä ollut tänään liikkaa”, äiti sanoo ja katsoo kysyen poikaa. ”Välitunnilla”, poika vastaa ja se kelpaa äidille. 
Tuukalla oli kavereita mukana, Sipe, Jare ja Hara. Aina ne ovat mukana, Daltonin veljekset, niin heitä kutsutaan heidän selkänsä takana, eikä hymyssä huulin, vaikka hauska miellekuva Lucky Lukesta onkin tai siitä elokuvasta, siinä oli Jasper Pääkkönen. Ei se ollut ensimmäinen kerta eilen, ne ovat tulleet ja tulevat aina uudestaan päälle, ei poika tiedä kuinka monta kertaa kohdannut nelikon, kusipäät odottavat koulun ulkopuolella, kotimatkalla, missä milloinkin. Poika jää grillikioskin taakse odottamaan kellon juoksemista mutta aika valuu hitaasti. Hän pelaa kännykällään Clash of Clania, kunnes kello on viisi yli kahdeksan ja sitten lähtee juosten kouluun. Poika kurkistaa kulman takaa ja huomaa helpotuksekseen, että koulun piha on tyhjä, sinne voi mennä.
Ovi on iso ja painava, ei poika haluaisi avata sitä. Paineet vanhemmilta kuitenkin pakottavat ja oven takana on helvetti. Saranat kitisevät hiukan ovea raotettaessa ja se ääni mitä muut ei juuri huomaa, kirskuu raapivana pojan päässä. Jossain oven takana ovat Tuukka, Sipe, Jare ja Hara. Aula on yhtä autio kuin piha, koulun kello on soinut kymmenen minuuttia sitten, oppilaat ja opettajat ovat luokissaan. Matka toiseen kerrokseen kivirappusia pitkin on yhtä pitkä kuin Jeesuksella Golgatalle, ainakin yhtä epämiellyttävä ja raskas vaikka taakkana ei ole ristiä vaan pelko, se painaa enemmän kuin puinen risti ja synnit yhteensä. 
Valkoiseksi maalatun pitkän käytävän vasemmalla puolen on ruskeita ovia, kaikki on numeroitu valkoisin kirjaimin. Vasemmalla puolella on ikkunat, jotka ylettyvät lähes kattoon asti ja päästävät valon sisään. Valo tekee ristimäisiä varjoja kivilattiaan pokien takia ja poika välttää astumasta varjon päälle, se tietää epäonnea. 
Poika pysähtyy oven eteen, siinä on numero 205. Hän huokaisee syvään, kerää rohkeutensa rippeet ja koputtaa oveen, aukaisee sen ja pyytää opettajalta anteeksi myöhästymistään. Muut oppilaat tirskuvat ja kuiskivat keskenään, nouseepa muutama sormikin osoittamaan myöhässä tulijaa. Tuukka, Sipe, Jare ja Hara lopettavat keskinäisen kisaamisen takarivissä ja mittaavat uhriaan katseillaan. ”Kiitos kun tulit”, sanoo opettaja, vanhempi viiksekäs mies päällään sininen villatakki, jossa kyynärpäissä ruskeat nahkapaikat. Enempää hänestä ei näy pöydän takaa. Opettaja tuoksuu jotenkin pölyiselle pojan kävellessä opettajanpöydän ohi. Poika istuu pulpettiinsa toisessa rivissä ja kaivaa kirjansa repusta. Ei katso taakseen, vaikka tuntee kiusaajiensa katseet niskassaan. Opettaja kertoo antiikin Kreikasta, se kiinnostaa poikaa. Liikaa on kuitenkin joonialaisia, doorilaisia ja korinttilaisia pylväitä, enemmän saisi olla Akilleksen seikkailuja ja Odysseuksen harharetkiä. 
Kellon soitua kiusaajat ryntäävät ulos luokkahuoneesta, ei heitä kiinnosta poika nyt, heillä on jotain muuta kiikarissaan. Poika huokaisee helpotuksesta ja menee ulos luokasta mutta jää oven viereen, siitä pääsee nopeasti takaisin sisään tarvittaessa. Historianopettaja ei yleensä lähde opettajanhuoneeseen, sen poika tietää entuudestaan. Viisitoista minuuttia kuluu ja kello lyö, uskonnontunti alkaa eikä kiusaajia missään. Poika menee pulpettiinsa ja on tyytyväinen, että pääsi välitunnin läpi ja ongelmitta kolmanteen kerrokseen, tässä kerroksessa ovet on maalattu vihreiksi, ne ovat rumia ja painavia. 
Opettaja on nainen, kolmissakymmenissä ja hiukset nutturalla. Oikein kivan näköinen ja voisi poika hänestä iltaisin fantasioida mutta se ei tunnu pojan mielestä sopivalta opettajan vakaumuksen takia. Poika jättää hänet rauhaan iltaisin mutta ruotsinopettajalla on silloin puuhaa. Opettaja puhuu Juudaksesta ja 30 hopearahasta, poika möisi jeesuksen, jos saisi rauhan kiusaajilta, eikä tuntisi katumusta jälkikäteen, ei menisi hirsipuuhun sen takia. 
Tunti loppuu ja ruokasaliin on pitkä matka, kahdet rappuset alas ja aulan perälle. Poika seisoo jonossa ja odottaa ateriaansa, kesäkeittoa ja grahamlihapiirakkaa. Se piirakka on hyvää, parempaa kuin jälkiruoka, joka on vaaleanpunaista marjakiisseliä. Tuukka ilmestyy kuin tyhjästä pojan taakse jonoon ja vaatii pojan piirakkaa itselleen. Poika myöntyy Tuukan käskyyn mutta ruuanjakaja huomaa tilanteen ja käskee kiusaajan pois jonosta, Tuukka valittaa mutta jää alikynteen. ”Vittu sä maksat tästä”, Tuukka uhoaa pojalle ja lähtee jonosta. Kädet vapisevat ja jalat tutisevat pojan kantaessa tarjotinta linjalta kohti pöytiä. Hän istuu lähimpään pöytään missä on vapaata, tuskin olisi päässyt pidemmälle heikotukseltaan. Pöydässä olevat kaksi muuta poikaa alemmalta luokalta syövät ruokansa pikaisesti ja lähtevät pois, pojan kanssa ei kannata olla missään tekemisissä. Poika vapisee pöydässä viitisen minuuttia ja ottaa haukun lihapiirakasta ensin, nyt ei keitto pysyisi lusikassa. Hän puhaltaa keuhkonsa tyhjäksi ja vetää sitten ne täyteen ruokalan mausteista ilmaa, se rauhoittaa. Poika syö kesäkeittonsa, marjakiisselin ja grahamlihapiirakan jämät viimeiseksi, siitä jää hyvä maku suuhun. Poika vie likaiset astiat keräilyvaunuun, ei jäänyt biojätettä, kaikki tuli syötyä, vaikka mahassa pyöri jännitys niin voimakkaana että olisi voinut oksentaa. 
Poika tulee ovesta ulos silmäillen molempiin suuntiin, mutta kiusaajia ei näy. Poika avaa kaappinsa koulun aulassa ja ottaa reppunsa hyllyltä. Reppu sylissä hän istahtaa lokerikkojen edustalle ja ottaa repusta kirjan, se on mustakantinen uskonnonkirja, hopeinen risti kannessa. Sitä poika puristaa käsissään kuin kalleinta aarretta, rystyset valkoisina ja kynnet painautuneena raamatun nahkakansiin. Jos poikaa katsoo tarkkaan, niin näkee silmissä pari alkavaa kyyneltä.
Iltapäivällä on tuplatunti matikkaa. Opettaja kysyy, pidetäänkö välitunti vai lähdetäänkö vähän aikaisemmin kotiin? Kaikki haluavat lähteä aikaisemmin. Poika tykkää matikasta, on siinä hyvä, ysin oppilas. On pari kymppi miikkaakin kokeista tullut vuosien varrella, mutta ne eivät riitä nostamaan kokonaisarvosanaa kympiksi asti. 
Tuukka pitää hovia takarivissä ja kaikki neljä käsketään ulos ensimmäisen tunnin jälkeen. Poika on helpottunut, kiusaajat saattavat lähteä kokonaan pois, eivät ne ainakaan tunnille enää tule. Valkoisen ja pyöreän seinäkellon viisarit osoittavat puoli kahta matematiikan lehtorin ilmoittaessa tunnin päättyneeksi. Luokka tyhjenee nopeasti vain poika jää vielä pulpettiinsa kirja ja vihko avoinna edessään. ”Eikö ole kiire kotiin”, opettaja kysyy. ”Teen tämän tehtävän loppuun”, poika vastaa. ”Vaikka minusta onkin hienoa paneutumisesi matematiikkaan, niin joudun itse lähtemään ja lukitsemaan luokan”, opettaja vastaa. 
Poika pakkaa reppunsa vastentahtoisesti, hitaasti. Nousee pulpetistaan ja ovella kurkistaa molempiin suuntiin ennen kuin uskaltaa astua tyhjään käytävään. Poika kiirehtii askeliaan ja suuntaa koulun takaovelle, se on lukossa mutta sen saa avattua sisäpuolelta. Tätä kautta hän on lähtenyt koulusta Tuukan jengeineen ruvettua odottamaan etupihalla. Idiootit eivät ole vieläkään tajunneet mistä poika livahtaa. Takapihalla on opettajien autot parkissa, nyt perjantaina vain muutama enää paikalla. Poika menee kyyryssä maantiedon opettajan Sierran takaa orapihlaja-aidalle ja siinä olevasta aukosta läpi jalkakäytävälle. Reppu ottaa oksiin kiinni mutta irtoaa helposti riuhtaisemalla. Poika tuntee kuinka ase repussa painaa ristiselkää, sen paino tuntuu myös sielussa, ihan kuin joku varottaisi. Katse oikealle ja vasemmalle, ei näy kuin muutama ikäihminen perässä vedettävine laukkuineen. Poika pistää juoksuksi, kotiin päästyä ei tarvitse lähteä ulos ennen maanantaita. Suojatien yli, kerkeää ennen punaista autoa. Auton torvi soi takana pojan pinkaistessa puistoon. Perhepäivähoitajat keräävät kamoja kasaan ja hätistävät lapsia pois liukumäestä ja keinuista, ilmassa tuoksuu viikonloppu. Poika juoksee puiston läpi, sen takana on rakennustyömaa, iso kuoppa vasta, jonka pohjalla kauhakuormaaja seisoo paikoillaan. Nostokurkikaan ei liiku niin kuin aamulla, työt ovat loppuneet aikaisin tänään.
Poika pääsee grillikioskille, sille minkä takana aamulla tappoi aikaa. Poika juoksee grillin ohi mutta jostain ilmestyy jalka eteen ja kamppaa pojan maahan. Sora maassa raapii leukaan verinaarmuja, hansikkaat suojaavat kädet ruhjeilta. Poika kääntyy selälleen ja näkee yläpuolellaan Tuukan ja hänen takanaan virnuilevat Sipe, Jare ja Hara. ”Luulit vittu olevas ovela”, Tuukka sanoo ja sylkäisee pojan päälle. Tuukka asettuu hajareisin istumaan pojan rinnan päälle ja ottaa käsillään kiinni molemmin puolin pojan päästä. ”Nyt on niin että tarvitaan rahaa kaljaan. Jos sulla on niin selviät vähemmällä”, Tuukka sanoo ja sylkäisee. ”On mulla vähän”, poika nyyhkyttää. Tuukka päästää pojan nousemaan, joka kaivaa taskustaan vitosen setelin ja kolikoita. ”Ei tällä saa tarpeeksi”, Tuukka raivoaa. ”Ei ole enempää”, poika alkaa itkemään. ”Vittu mennään”, Tuukka sanoo virnuileville kavereilleen. ”Tuo lisää rahaa, selviit helpommalla”, Tuukka uhoaa pojalle lähtiessään. Poika ottaa rapaisen repun selästään ja avaa vetoketjun, työntää kätensä sisään ja löytää sieltä revolverin. Poika puristaa aseenperää kädessään ja katsoo kiusaajien loittonevia selkiä mutta ei nosta asetta, viha vain kasvaa mielessä, se on paksua ja tummaa, sitä voisi kosketella, tökkiä sormella ja saada siitä tartunnan mikä ei koskaan parane. Poika päästää aseesta, pyyhkii kyyneleet ja Tuukan syljen kasvoiltaan. Poika sulkee repun, pyyhkii siitä suurimmat kurat ja laittaa sen takaisin selkään. Takki ja housut ovat likaiset, räkää rinnuksilla. Nyt ei tarvitse juosta, hän ajattelee ja kävelee loppumatkan hitaasti kotiin, pää painuksissa estellen kyyneliä. Vanhemmat ovat onneksi töissä, joten poika laittaa takin, housut ja hansikkaat pesukoneeseen. Poika käy suihkussa pesemässä Tuukan syljen pois, se ei lähde vedellä, lika on syöpynyt aivoihin ja sen tuntee kasvoilla, vaikka kuinka saippuoisi ja huuhtelisi. Poika kuivaa itsensä, pukee puhtaat vaatteet ja käy siirtämässä takin, housut ja hansikkaat pesukoneesta kuivaajaan. Poika vie revolverin takaisin kaappiin, ylähyllylle samaan paikkaan mistä sen ottikin. 
Äidin tullessa viiden aikaan kotiin kaikki on jo kaapeissa, nöyryytyksen jäljet piilotettu ovien taakse, pojan luurangot. Äiti laittaa spagettia ja eineslihapullia, nopeaa, helppoa ja vatsa täyttyy. Poika pursottaa ketsuppia spagetin päälle ja syö hiljaa, ei osallistu äidin ja isän keskusteluun päivän kuulumisista. ”Mitä sulla on naamassa”, äiti kysyy yllättäen, poika jo luuli, ettei sitä huomata. ”Kaaduin kotimatkalla”, poika vastaa. Se on totta mutta poika jättää kertomatta miksi kaatui, mitä todella tapahtui. ”Saisit olla varovaisempi”, äiti sanoo ja jatkaa sitten siitä mihin isän kanssa jäi. Poika jättää puolet syömättä ja lähtee pöydästä. ”Kyllä spagetti on yleensä maistunut”, äiti sanoo ja katsoo pojan perään. ”Käynyt Hesellä, jätin sille vitosen kirjoituspöydälle aamulla”, isä sanoo.
Poika asettaa tyynyt sängyllä seinää vasten nojalleen ja asettuu siihen mukavasti puoliksi istuvaan ja puoliksi makaavaan asentoon. Hän ottaa läppärin syliinsä, aukaisee kannen ja painaa virtanappulaa. Kone surisee hetken, kysyy salasanaa ja käynnistää Windowsin. Poika tarkistaa sähköpostinsa, jossa ei ole muuta kuin spämmiä ja laittaa sitten Spotifysta tekemänsä musiikkilistan soimaan, pään täyttää räppi kuulokkeiden välityksellä. Hetkeksi poika unohtaa kurjan olonsa ja kuuntelee silmät kiinni Cheekkia. ” Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. HA-HA-HA-HAA-HA-HA-HA-HA-HAA. Sudet ei lampaiden vaatteista piileksi kauaa. EI-JE-EI-JE-EI-JE-EI-JE”, Cheek laulaa ja poika samaistuu sanoihin. Biisi loppuu ja uusi alkaa, poika surffaa faceen. Hänen seinänsä on täynnä törkyviestejä Tuukalta, Sipeltä, Jarelta ja Haralta. ”Poika on homo, sillä on suhde tän kanssa”, lukee Jaren viestissä ja alla on alastoman miehen kuva. ”Poika itki juuri grillillä”, Tuukka kirjoittaa. ”Saatanan nössö homo”, Sipe kertoo. ”Poika on heikko, ruma idiootti”, Hara komppaa muita. Tykkäyksiä viesteissä on useita, suurin osa koulukavereilta. Kaikki ovat nämä nähneet, poika kauhistuu. Hän poistaa viestit seinältään mutta tietää että vahinko on jo tapahtunut ja päivän mittaan viestejä alkaa tulla lisää. Herjaavia viestejä tulee jo muiltakin kuin pelkästään Tuukan jengiltä. Poika iskee läppärinkannen kiinni ja käpertyy peiton alle, kyyneleet pyrkivät silmiin, vaikka kuinka yrittää vastustaa niiden tuloa. Äiti käy jossain vaiheessa koputtamassa oveen, että olisi teetä ja voileipää, poika saa vastattua, ettei ole nälkä. Illalla poika ryömii peiton alta ja avaa läppärinsä, siinä on virrat edelleen päällä. Poika sulkee selaimen ja pelaa Medal of Honoria pitkälle yöhön. Hän kuvittelee ampumiensa saksalaisten olevan Tuukka ja hänen kaverinsa, jopa muitakin luokkalaisia pääsee kiikarikiväärin tulilinjalle.
Poika nukkuu puoleenpäivään ja nousee äidin käydessä kolmatta kertaa koputtamassa oveen ja huhuilemassa sen läpi. Poika menee alakertaan aamiaiselle, vaikka ei ole nälkä, tekisi mieli vain nukkua tai olla. Hän juo kuitenkin kupin kahvia maidolla ja sokerilla ryyditettynä ja on syövinään voileipää, se päätyy roskikseen äidin kääntäessä selkänsä. Äiti bongaa leivän myöhemmin mutta ei tiedä mitä pojan kanssa pitäisi tehdä, ei se keskustele, vaikka yrittää.
Huoneessaan poika laittaa musiikkia kaiuttimista, niin lujalla että se kuuluu oven taakse ja käpertyy itse peiton alle vuoteeseen. Makaa siellä raskaan musiikin soidessa, kunnes päivälliselle on pakko mennä ja pakko syödä sen verran, ettei ruveta ihmettelemään. On lauantai ja äidillä on ollut aikaa laittaa kunnon ruokaa, hän hymyilee pojan tullessa keittiöön. Pöydässä on porsaankyljyksiä ja perunamuusia, pojan herkkua. Poika tietää, että on syötävä kaikki, muuten joutuu tentattavaksi, lämpö mitataan ja hössötetään että mikä nyt on. Poika syö, vaikka ei maistu, silti punajuuret ja porkkanatkin katoavat lautaselta. Äiti laittaa pojan syömiseen tyytyväisenä likaiset astiat pesukoneeseen ja sanoo että lähtevät isän kanssa kävelylle, on niin hieno ilma. Isä haluaisi mennä ruokalevolle mutta lähtee kuitenkin kävelylenkille, nopeampi tie levoille kuin kinastelu. Poika on vanhempien päätökseen tyytyväinen ja oven sulkeutuessa poika menee vessaan oksentamaan. Pytty on täynnä punakeltaista sotkua ja poika vetää sen pois näkyvistä. Mieli paranee tästä hieman, mutta ei niin paljon, ettei menisi takaisin peiton alle. Siellä hän makaa iltaan asti kuunnellen Judas Priestiä, kunnes aloittaa saksalaisten ampumisen läppärin avulla. 
Poika herää sunnuntaina aamupäivällä ja olo on parempi. Hän menee aamiaiselle ilman äidin koputtelua ja nyt maistuvat voileivätkin. ”Otatko kaurapuuroa”, äiti kysyy. ”No en”, poika vastaa ja äitiä naurattaa. Tekisi mieli lähteä ulos mutta sitä ei uskalla tehdä, siellä vaanii vaara. Poika menee huoneeseensa, laittaa musiikkia ja uppoutuu läppäriinsä. Faceen, Twitteriin tai Snäppiin ei uskalla mennä mieltänsä pahoittamaan ja poika pelaileekin iltaan asti online-sivustoilla ajankulukseen. Yhdeltätoista äiti käskee sammuttamaan valot ja menemään nukkumaan, ”huomenna on koulupäivä”, äiti sanoo ihan kuin poika ei tietäisi. Poika tottelee, vaikka ei saa unta, mielessä painaa huominen koulupäivä ja mitä se tuo tullessaan. 
Aamun sarastaessa poika on nukkunut nelisen tuntia hyvin ohutta unta, sellaista ettei tiedä nukkuuko vai onko valveilla, unet ovat olleet sekavia ja painajaispainotteisia. Äiti koputtaa oveen ja avaa sen odottamatta vastausta, odottaa että poika on sikeässä unessa ja hämmästyy nähdessään tämän täysissä pukeissa läppärin ääressä. ”Sinähän olet jo hereillä?” ”Joo, heräsin äsken”, poika vastaa. ”No hyvä, sitten pääset ajoissa kouluun. Me lähdetään isän kanssa töihin nyt, hyvää koulupäivää”, äiti toivottaa ja sulkee oven lähtiessään. Poika odottaa, että kuulee alaoven kolahtavan ja hakee sitten revolverin makuuhuoneen kaapista. Tarkastaa että se on ladattu ja laittaa sen reppuun kirjojen alle. Poika ei syö aamiaista, ei maistu, pelko ja päätös myllertää vatsassa. 
Poika lähtee ajoissa kouluun ja kävelee koulumatkan suoraan perille, ei jää odottelemaan kioskin taakse. Hän tulee koulun pihalle suoraan, ei vilkuile nurkan takaa onko reitti selvä. Tuukkaa, Sipeä, Jarea ja Haraa ei näy pihalla, ovat myöhässä, maantaisin ovat aina. Poika menee lokerolleen ja kaivaa sieltä Adidaksen verkkarit ja verkkatakin, maanantaiaamuisin on kaksi tuntia liikkaa. Jalassa on jo valmiiksi tennarit, saavat kelvata urheiluun. Pukkarissa vaihdetaan verkkarit päälle ja kokoonnutaan jumppasaliin riviin. Opettaja on tiukka bodarinoloinen mies ja pitää melkein armeijankaltaista kuria. Poika tietää, että jopa Tuukka, Sipe, Jare ja Hara pelkäävät liikkamaikkaa, siksi varmaan heille on maanantaiaamut niin vaikeita saapua ajoissa paikalle. ”Tänään on niin hieno syyspäivä, että mennään pallokentälle pelaamaan jalkapalloa”, opettaja sanoo. ”Ne, jotka juoksevat sinne, saavat plussan kirjaan ja se vaikuttaa arvosteluuni todistuksessa. No hopi hopi sitten”, hän lopettaa. 
Noin puolet juoksee ja toinen puoli kävelee, luokassa on kovikset ja mielistelijät. Poika kävelee muiden perässä pienen välimatkan päässä, ei ole haluttu kumpaakaan joukkoon. Mieli on maassa, hyväksytyksi tulemisen kaipuu riistää rintaa. Opettaja hölkkää kävelyporukan ohi ja pyörittelee päätään nuorten laiskuudelle. 
Pojan saavuttua pallokentälle opettaja kirjaa juoksuporukan suorituksia sinikantiseen kirjaansa. Tuukka, Sipe, Jare ja Hara maleksivat kentän laidalla farkuissa, nahkarotseissaan ja maiharit jaloissaan. Ovat arvanneet, että on maikan mielilajia tarjolla tälläkin kertaa. Opettaja suuntaa sinne seuraavaksi, huutaa nelikolle heidän varustuksestaan ja käskee pojat taas kerran kävelylenkille, niin tapahtuu joka viikko.
Poika valitaan viimeisenä joukkueeseen, joka saa päällensä keltaiset liivit. Poika pannaan maaliin ja jokainen takaiskumaali on pojan syytä. Ei missään nimessä surkeiden puolustajien ja yli-innokkaan hyökkäyspelin vika. Pojan joukkue häviää selvästi, vaikka poika torjuu suurimman osan laukauksista, silti poika on tappioon syyllinen. Poika lähtee takaisin koululle vasta muiden poistuttua kentältä, ei halua kuunnella naljailua koko matkaa takaisin.
Ne tulevat paluumatkalla vastaan, poika näkee jo kaukaa, kuinka he tulevat, Tuukka, Sipe, Jare ja Hara. Ovat olleet huoltoasemalla kahvilla, pahat pojat. Tuukka tulee pojan eteen hajareisin, kuin amerikkalaisessa sotaelokuvassa. Sotilailla olisi maastohousut, Tuukalla on farkut ja Tuukalla on maiharit niin kuin sotilailla, mutta sotilas selviytyisi elossa, vaikka sitä ammutaan, Tuukka ei. Hän kuolee välittömästi reikään minkä Mauser Hunterin luoti poraa nuoreen ruumiiseen. Samoin ei kestä Sipen, Jaren eikä Haran selkä luoteja heidän juoksunsa katketessa yksi kerrallaan. Patologi sanoo myöhemmin lausunnossaan, että olipa hyvin ammuttu, en osaisi paremmin vaikka olen anatomian ammattilainen. Poika jää istumaan savuava revolveri kädessään, kunnes poliisit saapuvat. Lehdet kirjoittavat kouluammunnasta, poika yrittää korjata sitä, kertoa miksi mutta ei saa ääntään kuuluviin. Tuukka, Sipe, Jara ja Hara ovat uhreja, mielipuolisen teon viattomia kärsijöitä. Poika on rikollinen, mielenvikainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *